Kuinka löytää uudestaan elämälle merkityksen puolison kuoleman jälkeen

Vierailija

Kaipaan neuvoja miten jatkaa yksin 40 avioliittovuoden jälkeen kun puoliso on kuollut. Tunnen suunnatonta

yksinäisyyttä ja ikävää.

Sivut

Kommentit (87)

Vierailija

tiedän tunteesi neuvoa en osaa antaa oma vaimoni kuoli yllättäen kolme viikkoa sitten yksinäisyyden ikävän ja surun tunne on musertava. monet sanovat puhumisen auttavan mutta ei ainakaan omalla kohdallani . voimia sinulle. sanovat asioiden helpottuvan vuoden kuluttua.tie on yksin kuljettava. seurakunnista saa kyllä kriisiapua.

Vierailija

Jokainen tilanne on niin erilainen, vaikka yksinäisyyden tunne on varmasti kaikilla voimakas ja surua tuntuu olevan ihan mahdoton vuori kiidettäväksi. Minun avopuolisoni kuoli aivan yllättäen lähes puolitoista vuotta sitten, kun olimme aloittamassa yhteistä elämää hyvin sitoutuneina ja sen oikean kohdanneina. Olisin itse antanut ihan mitä vaan, jos olisin hänen kanssaan saanut jatkaa edes 10 vuotta ja olisin voinut sanoa hyvästit.

Kaikkein pahimman alkutuskan jälkeen muut ihmiset ja läheiset helpottavat yksinäisyyttä. Myös kaikki mukava vanha ja uusi tekeminenkin alkaa tuntua jossain vaiheessa joltain. Puhuminen voi avata uusia ystävyyssuhteita ja ihmisten ilmoilla kannattaa käydä aina kuin siltä tuntuu.

Minä suren vieläkin - suru tulee aaltoina, mutta välissä on ollut paljon iloisiakin hetkiä. Rauhaa en kuitenkaan vielä ole asian kanssa saanut. Hyvää ja kaunista ystävääni ja elämänkumppaniani on ikävä. Mutta sen suhteen minulla on rauha, että jos jossain vaiheessa tapaan ihmisen, jonka kanssa tuntuu hyvältä yhdessä jakaa elämää, niin aion sen tehdä ehdottomasti.

Vierailija

Auttaisiko seurakunnan järjestämä sururyhmä? Siellä olisi samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joilta voisi saada tukea ja ymmärrystä.

Voimia kaikille läheisensä menettäneille!

Vierailija

Oma rakas mieheni kuoli reilu vuosi sitten. Suru ei ole hellittänyt . Olimme yhdessä n.40v.  Meidän yhteinen taival oli hyvä ja onnistunut. Hän menehtyi syöpään . Enkä tunnu toipuvan tästä. Oli niin paljon vielä suunnitelmia. Ja aina olimme yhdessä eikä meillä ollut tylsää. Helpottaa kuulema joskus . Epäilen. Mutta kun on vain mentävä eteen päin.

Vierailija
Vierailija

Kaipaan neuvoja miten jatkaa yksin 40 avioliittovuoden jälkeen kun puoliso on kuollut. Tunnen suunnatonta

yksinäisyyttä ja ikävää.

Vierailija

yksinäisyys ja tyhjyyden tunne, jota ystävät eivät voi poistaa. Mieheni kuoli kuukausi sitten 40 kymmenen yhteisen vuoden jälkeen.  Nyt tuntuu että on tosi vaikea katsoa eteenpäin, vaikea tehdä mitään suunnitelmia. Vaikka tiedän että  tästä on lukemattomat muutkin selvinneet, ei se tuo tähän hetkeen lohtua.  Pelottaa myös  edessä häämöttävä vanhuus, jota kukaan ei ole jakamassa. Kuinkahan kauan päivät kuluu hetkestä toiseen selvitymällä ja missä vaiheessa ajatuksiin mahtuu muutakin kuin tämä syvä suru 

kotonaan yksin

Elämä iski Sinua ja minua kovaa ja säälimättä. Vei meiltä kaikkein tärkeimmän.  Minulta vaimon kolme viikkoa sitten.Paljon olen itkenyt kotona yksikseni. Olen pyrkinyt liikkumaan ihmisten parissa. Käyn uimahallissa ja kavereiden kanssa mölkkyä heittämässä. Alkoholiin en koske surun vuoksi, kuten en muutenkaan. Mutta kun palaan kotiin, niin alkaa  totuus, joka hetki puolisoni on mielessäni. Öisin olen nukkunut pari tuntia ja lopun yötä ajattelen menetystäni. Tänään kävin lääkärissä. Saa nähdä pitenevätkö yöuneni. Kovaa on ollut ja on. Vaimoni oli kiltti ihminen, mutta ei mikään tossukka. Sanovat ajan parantavan, niin se varmaan on. Vaikeaa on neuvoa toista surussa, ehkä toinen sureva jotain tietää.

Surullinen

Vaimoni kuoli syöpään. Elinaikaa oli vain kuukausi siitä kun tieto tuli. Uskoin loppuun asti että jokin ihme hänet pelastaa. Olimme olleet yli 40 vuotta naimisissa. Minä en osannut häntä lohduttaa. Hän minua lohdutti viimeiseen asti, pyysi etten itkisi, mutta en voinut itselleni mitään.

Itken itseni uneen lähes joka ilta tai toisinaan valvon koko yön. En pysty käsittelemään tapahtunutta. Aikaa on kulunut jo ½ vuotta, mutta tuntuu että suruni vain syvenee. Kaikki ystäväni luulee että olen jo surutyöni tehnyt, mutta ovat kovin väärässä. Ammattiapua minun on luultavasti jostakin haettava.

hanski

otan osaa sinun suureen suruusi itse menetin rakkaan vaimonitammikuun toisena päivänä 2016 ehdimme olla yhdessä melkein40 v en tiedä miten selviän tästä ikävä on kova

Siralii

Minä menetin rakkaan mieheni kaksi viikkoa sitten. Hän kuoli kotiin, syliini. Elvytin häntä, ennenkuin ambulanssit ehtivät paikalle, Mitään ei ollut enää tehtävissä. En voi uskoa tätä todeksi. Ystävät, jotka aluksi lohduttivat, ovat alkaneet ottaa etäisyyttä ja vaikuttavat vaivautuneilta. Tuntuu, ettei elämällä enää ole mitään merkitystä. Koska jäin eläkeelle vuosi sitten, ei tunnu olevan mitään tekemistä - ei päivisin eikä varsinkaan iltaisin, paitsi itkemistä.

Mieheni sairasti yli vuoden ajan, ja vietimme kaiken aikamme yhdessä. Siksikin tämä varmaan tuntuu nyt niin toivottomalta kun ei enää olekaan sitä toista vierellä ja keskustelukumppanina.

Yhdessä olimme 22 vuotta. Aivan kuten muutkin täällä ovat sanoneet, niin en näe mitään valoisaa tulevaisuutta edessäni. Yksinäinen vanhuus hirvittää. Toisaalta olen myös vihainen miehelle, koska hän jätti minut yksin tänne selviämään.

Pahaa untako näen?

Minä menetin rakkaan kultaisen mieheni kolme viikkoa sitten, täysin yllättäen, muutaman viikon sairauden jälkeen, ei hän itsekään vielä paria päivää ennen kuolemaansa tai loppuun asti osannut odottaa muuta kuin sitä päivää, jolloin sairaus hellittäisi ja alettaisiin taas elää normaaliarkea. Läheinen suku ja ystävät sekä kuolemaan liittyvien asioiden kanssa taistelu pitävät arjessa kiinni, suruani en osaa muiden kanssa jakaa. Yksin yhteisessä kodissa, yksin yhteisillä lenkkipoluilla, siellä purkautuvat järkytys, tuska, kaipaus, ikävä ja kyyneleet. Vihaakin olen tuntenut miestä kohtaan, miksi hän jätti, miksi ei mennyt lääkäriin ajoissa., miksi ei edes yrittänyt hoitaa itseään.  28 vuotta oltiin yhdessä, muutama viime vuosi eläkkeellä, todella kiinteästi aina yhdessä, yleensä kahdestaan .... tulevaisuus näyttää synkältä,  yksin kotona, yksin mökillä, yksin ja yksin, eihän ystävistä tai suvusta ole kuin tilapäistä seuraa.

Leskenlehti

Leskenlehti

Mieheni menehtyi syöpään, sairastettuaan kaksi ja puoli vuotta, helmikuussa 2015. Olen siis opetellut yksin elämistä jo yli vuoden ajan. Kaipaus ja ikävä ovat vielä jokapäiväisiä "seuralaisiani".  Mieheni sairastamista oli raskasta seurata,  syöpä vähitellen nujersi, ennen niin terveen ja elämänmyönteisen ihmisen.

Minulle jäi kaksi surua: sairausajan suru ja kuoleman suru.

Kirjoitit tulevaisuudesta, miten se näyttää synkältä ja pelottavalta. Samoja ajatuksia olen itsekin ajatellut.

Samoin yksinäisyydestä, se on murskaavaa.

"Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin"

Toivon voimia jaksamiseen

Siralii

Nyt mieheni kuolemasta on kulunut pian 8 viikkoa. Siunaustilaisuus oli viikko sitten, ja se oli kaunis. Oli sukulaisia ja ystäviä. Tuhkan laskemme vappuaattona, lauantaina. Suru ja ikävä tulee aallottain - aina kun joku sanoo hänen nimensä tai itselle mieleen tulee joku asia. Ystäviä ja tuttavia olen viime aikoina tavannut enemmän kuin kai moneen vuoteen. Mutta on se kuitenkin niin, että he eivät tätä tyhjää paikkaa voi täyttää. Toisaalta nyt alkaa myös kaivata yksityisyyttä, vaikka kuitenkin on jotenkin pakonomainen tarve olla ihmisten ilmoilla. Ei sitten kuitenkaan kerta kaikkiaan jaksa seurustella ihmisten kanssa.

Olimme viime vuodet niin tiiviisti yhdessä, että muut ihmiset jotenkin jäivät syrjään. Aiemmin olin ollut hyvinkin ystäväkeskeinen, mutta viime vuosina tämä oli muuttunut. Nyt kuoleman jälkeen ajatellen, olisi pitänyt ylläpitää tätä ystäväverkkoa, etteivät nämä tapaamiset nyt olisi niin pakotetun tuntuisia.

Ja nyt on tulossa vappu, jolloin kaikki ovat iloisia ja juhlia riittää! Itsellä on tämä tuhkan hautaaminen ja melko varmasti erittäin paljon surua ja suremista täynnä oleva viikonloppu. Jos on kaunis ilma, täytyy yrittää ulkoilla - yksin - muut ovat juhlissa. Palata taas tyhjään, jopa kylmän tuntuiseen kotiin.

Helpottaakohan tämä koskaan? Tuntuu siltä, että elämänhalu ja tulevaisuus on kadonnut.

Vierailija

hyvä Surullinen

vaadit aivan liikaa itseltäsi jos pidät 1/2 vuoden suruaikaa pitkänä. Ammatti-ihmiset puhuvat 2-3 vuoden suruajasta, siinä ajassa suru vähitellen vaimenee ja muuttuu kaipaukseksi. Kuten kirjoitat, hae itsellesi ammattiapua. Vaimosi sinua lohdutti, anna nyt ammatti-ihmisten itseäsi lohduttaa ja tukea.

Vierailija

Taidan olla myöhässä neuvoni kanssa mutta hae ihmeessä ammattiapua jos tuntuu että et yli pääse. Suru on aina läsnä yli pääseminen vaatii työtä. Minun puolisi kuoli helmikuun lopulla vakavan syövän nujertamana. Yhteistä taivalta 43 vuotta, ei unohdu koskaan. Nuorena yhteen mentiin ja lapset saatiin elämä soljui työtä tehden. Nyt yksinäisyys painaa päälle vaikka kavereita on niin läheinen ystävä puuttuu - olen niin itsenäinen kuvitellut olevani että pärjään.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat