Kommentit (1)

Vesimies-tulisika

Minusta tuntuisi vaikealta luvata, että rakastan jotain tiettyä ihmistä "kunnes kuolema meidät erottaa". Mistä minä tiedän, millaiset ovat tunteeni vuoden - kymmenen vuoden - kolmenkymmenen vuoden päästä, vaikka NYT rakastaisin kumppaniani. Sen ymmärrän, että  tehdään sopimus: perustamme perheen ja asumme saman katon alla niin ja niin kauan, ehkä vanhuuteen asti, tai niin kauan kuin lapset ovat varttuneet aikuisiksi. Mutta minkä minä mahdan tunteilleni, ei kai niitä voi pakottaa?!  En voi olettaa, että maailmassa olisi se yksi ainoa ja oikea, joka on minulle määrätty. En myöskään ole niin omahyväinen, että kuvittelisin riittäväni jollekin miehelle ainoaksi suhteeksi koko elämän ajaksi.

Nyt kuuskymppisenä nautin elämästä omassa kodissani, jossa saan olla pitkin ja poikin, ja josta saan lähteä tapahtumiin ja pikku matkoillekin oman mieleni mukaan. Olen saanut hoitaa lapset aikuisiksi, ja se oli elämän parasta aikaa. Nyt on sitten elämän viimeinen kolmannes, toivottavasti mahdollisimman pitkään saisin olla terveenä ja omatoimisena. Olen paljon tekemisissä lasteni kanssa heidän ehdoillaan, koetan muistaa että en olisi heille riesana ja tuputtaisi seuraani. Kotikaupungissani on paljon harrastusmahdollisuuksia ja tapahtumia, niin että on ihan valinnan vaikeus, mihin kulloinkin menisi - monessa paikassa ei voi olla yhtä aikaa. Liikuntapaikoissa käyn melkein päivittäin, mieluisinta minulle on uinti. Kuolemanpelko ajaa liikkeelle, heh! - tässä iässä ovat jo sairaudet vaanimassa nurkan takana. Jos ja kun sairastun, niin turvaudun kotisairaanhoitoon ja muihin alan ammattilaisiin, joiden palvelusta maksan kaupungille pienten tulojeni (kansaneläkkeeni) mukaan. En halua vaivata aikuisia lapsiani, joilla on oma elämänsä. Minua kauhistuttaa ajatus, että elämänkumppani/asuinkumppani joutuisi velvollisuudentunnosta minua hoivaamaan. Olen nähnyt tapauksia, joissa vaimon sairastuttua mies on lähtenyt lätkimään. Parempi tulla toimeen itsekseen kuin tulla hylätyksi sairastumisen takia. Naapuritalossa asuva nainen sairastui syöpään, ja hoitojen takia häneltä lähtivät hiukset. Sen jälkeen hänen miehensä kielsi kutsumasta heille vieraita kotiin, kun miehen mielestä naisen kalju oli niin suuri häpeä.  - Kauheaa empatian puutetta! Nyt mies on päässyt tuostakin häpeästä, kun vaimo on jo kuollut.

Olen tupakoimaton ja täysraitis, ei ole tarvinnut kärsiä siitä että asuinkumppani olisi tupakoinut tai käyttänyt alkoholia. Ei ole tarvinnut pelätä henkilöauton kyydissä, minulla kun ei ole autoa eikä edes ajokorttia. Turvalliselta tuntuu matkustaa ammattilaisen (bussikuskin) kyydissä. Henkilöauto tuntuu niin pieneltä siihen verrattuna, ihan pelkään kun joskus joku tarjoaa kyydin enkä kehtaa kieltäytyä. Meillä ei lapsuudenkodissakaan ollut autoa, vaikka vanhemmat olivat virkamiehiä. Ei ollut niin tavallista vielä vaikkapa sodan jälkeen 1950-luvulla.

Kun asun yksin, ei tarvitse miettiä miltä näytän kotona. Saan kulkea kamalissa rynttyissä, loikoilla aamulla pitkään kirjaa lukemassa, sen jälkeen kun olen herännyt omia aikojani. Eikä väliä, vaikka olisin kuorsannut yöllä, tai vieläkin pahempaa! Vessan ääniäkään ei tarvitse peitellä kuulumasta muualle asuntoon.  - Saan kuunnella mielimusiikkiani ja katsella tietokoneelta sellaisia ohjelmia, joista MINÄ tykkään (ei urheilua, kiitos!)

Kun on minun laillani elänyt sinkkuna pitkään, ei enää halua luopua itsenäisyydestään eikä tehdä kompromisseja. Seksin puute voisi olla se pahin varjopuoli, mutta olenkohan jo unohtanut tuon kaipuun. Ainakaan en seksiä tietoisesti haikaile, tässä iässä (68), kun vaihdevuosistakin on jo aikaa. Tuo menopaussikin meni minulta varsin kivuttomasti, kun nuorin lapsi oli silloin vielä aika pieni ja vei huomion.

Tällaisia tuli mieleen sinkkuden autuudesta tällä kertaa.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat