Aviovaimon apatia

Vierailija

Kesä ja mieli aivan sekaisin.

Leikki-ikäiset lapset ja mies, ulkoisesti kaikki ok. Arki rullaa normaalisti.

Entisessä elämässä ONNEKSI vietin elämää isolla E:llä. Matkustelua, opiskelua, kavereita, huoletonta hengailua, useita parisuhteita (vakavia ja kepeitä) yms. yms.

Nyt parisuhde on jotenkin puuduksissa. Olemme mieheni kanssa kämppikset.

Olen ollut suhteessamme aina aktiivisempi, AINA aloitteen tekijä.
Lasten ollessa pieniä oli seksitöntä, muttei siitä kumpikaan kärsinyt.

Nyt olen herännyt horroksesta, muttei mieheni.
En tee enää aloitteita minäkään. Jotenkin halut ovat hävinneet omaa miestäni kohtaan.
Surullista. Täytyisi tehdä jotain...

Olen haluava parhaassa iässä oleva nainen ja haluaisin vaikkapa rakastajan, muttei psyyke kestä.

Olen jopa turvautunut nettipornoon, mikä on useinkin miesten juttu. Hävettävää...

Parempi sekin kuin mennä vieraisiin.

Miten saisimme lemmen leiskumaan??
Onko muilla ollut samanlaista??

Kommentit (5)

Vierailija

Paas kysyen ukoltas onko sillä minkäänlaisia mielihaluja tai fantasioita tai peräti jonkinlaista fetismiä jota hän haluais toteuttaa mutta "kynnys" on niin korkea sulle asiasta puhua. Meillä oli samanlaista kunnes sain kerrottua avokkeelle mielihaluistani, (jotenkin se "tavallinen" sekstailu ei kiinnostanut) alkuun vaimoke ei niin innostunut ollut mutta nykyään meno on mahtavaa makkarissa. Teillä ongelma voi olla ihan muualla. Mutta tämmönen tuli mulle mieleen.

Vierailija

On tää aika outoa, että pitää näistä asioista tänne kirjoitella. Netti on aivan kuin tämän ajan päiväkirja, jonne voi purkaa tuntojaan ja saada jopa vastauksia. KIITOS.

Meillä asia on niin, että minä olen rohkeampi osapuoli ja mieheni "saman kaavan" -miehiä ja vielä ujo sellainen.
Rohkaisin miestäni eilen ja kerroin minkä suuntaista "menoa" haluan.

Onneksi puhumme ja haluamme parantaa parisuhdetamme. Ei huolta. HUH!

Vierailija

Minäkin elän mieheni kanssa kuin "sisko ja sen veli". Joskus kaipaisi sitä avioliittoon kuuluvaa hellyyttä kun lapsetkin ovat jo murrosikäisiä. Olisi mukavaa, kun toinen edes joskus ottaisi lähelleen edes joskus. Minä en edes viitsi enään yrittääkään lähennellä, koska en enään jaksa torjutuksi tulemista. On mukavaa kuulla, että meitä "kämppis-suhteessa" eläviä on muitakin.

Vierailija

Puhu miehellesi! Aloita keskustelu silloin kun kummallakaan ei ole kiire mihinkään. Silloin kun kumpikaan ei ole huonolla tuulella. Älä nyt yritä ratkaista ongelmaa, hankkimalla lisää ongelmia, sillä rakastajan pitäminen lisää taatusti ongelmia!!! Puhu hermostumatta, älä ole vihainen, älä valita, vaan kysy ihan rauhallisesti. Minä olin muutamia vuosia aika viileä, mutta nyt nautin kyllä täysillä hommista. Miehenikin on tyytyväinen...

Vierailija

Elän avioliitossa itseäni 12 v. miehen kanssa. Häneltä leikattiin eturauhassyöpä 5 vuotta sitten. Sen jälkeen elämässämme ei ole ollut minkäänlaista tunne-elämää. Hän ei ole sormenpäälläänkään koskenut minuun. Aluksi yritin itse tehdä "itseäni tykö", mutta minut torjuttiin joka kerta. Nyt olen jo siinä pisteessä, että en edes viitsi yrittääkään. Puhua olen yrittänyt, terapiassa olemme käyneet, mutta mikään ei auta. En ole tuntenut itseäni naiseksi vuosikausiin. Olen vain se yleiskone joka perheessämme tekee työt, huolehtii toisten hyvinvoinnista. Minä kaipaan valtavasti ihmistä jolle jutella ja joka ottaisi ja halaisi. Joskus elämä tuntuu todella tyhjältä, kun ei ole ketään joka välittäisi. Olen itsekin ajatellut joskus, että olisiko salarakkaasta apua? Ehkä häneltä saisi voimia henkiseen jaksamiseen avioliitossa. Sillä meidän tilanteessa avioero ei ole ratkaisu ongelmaan. On hyvin helppo moralisoida toisia, kun ei tiedä asioista, jotka ovat vaikuttaneet vaikkapa vain rakastajan "hankintaan".

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat