Kommentit (9)

Vai vihata pitäisi

Olen huomannut, että juuri eronneet naiset yllyttävät ystäviään eroamaan. Joskus joku voi tehdäkin niin, kuten ex-vaimoni. Vaimo ruikutti sitten moneen kertaan takaisin monen vuoden aikana, kun tajusi mokanneensa rajusti. Ei kannata silloin ennen eroakaan uskoa näiden juuri eronneiden "ystävien" neuvoja jotka projisoivat omaa vihaansa puolisoansa kohtaan kaikkiin miehiin (kuten tuossa oikein kehotettiin tekemään, mikä on mielestäni täyttä paskaa). En vihannut enkä vihaa ex-vaimoani, lähinnä säälitti/säälittää. En ymmärrä tuota vihaamiskehotusta, jos on lapsia, niin sepä onkin sitten hauskaa kaikille kun oikein urakalla vihataan. Tässä neuvo: pysykää kaikenlaisista vihaajista kaukana, he vain saastuttavat ympäristöään.

Pötyä

Mielenkiintoisia ystäviä ex-vaimollasi. Lienee kuitenkin harvinaista, sillä omassa tuttavapiirissäni en ole moista huomannut. Tietenkin kun tuollainen osuu omalle kohdalle helposti yleistää, varsinkin kun kirjoituksesi perusteella vaikutat asiasta edelleen katkeralta. Ja vahingoniloiseltakin "ex-vaimon takaisinruinaamisesta" johtuen tyyliin "ähäkutti, enpäs palaa takaisin, vaikka kuinka anelet".

Vanhat ongelmat eivät seuranneet

”Et voi saavuttaa hyvää parisuhdetta, ellet opi itsenäiseksi, jollet pysähdy eron hetkellä arvioimaan, minkälaisen parisuhteen seuraavalla kerralla haluaisit. Etkä oivalla tätä, ellet näe riittävän selvästi, mikä edellisessä valinnassa meni myttyyn. Siihen kuluu aikaa, halusitpa tai et”, Stolbow opastaa.

Onneksi itse en kuunnellut tätä huonoa neuvoa. Minullakin oli kavereita, jotka varoittelivat "laastarisuhteista".

Tosin tein eropäätöksen jo ennen eroa. Vuoden odottelin, että alkaako mies tehdä mitään suhteemme eteen ja kun huomasin ettei ala, niin erohan siitä seurasi.

Tapasin nykyisen mieheni ennen asumuseroamme ja nyt olemme olleet onnellisesti yli 21v yhdessä. Yhtäkään kriisiä ei ole vielä tullut eteen vaikka uusperheen elo vaatikin kaikilta kompromisseja.

Kuolema on lopullinen, ero ei

Älkää vetäkö surua joka asiaan, ei kumpikaan ole kuollut ja varsinkaan se, joka eron ottaa on aivan turha alkaa valittamaan surusta.

Todellisen surun eteen joudutte silloin, kun teille rakas ihminen kuolee.

Silloin voidaan puhua surusta ja menettämisestä, koska kuolema on asia, jossa rakas ihminen menetetään lopullisesti, eikä häntä enää koskaan näe.

Suru on aivan eri kaliberia kun otetaan käsittelyyn ero ja kuolema.

Eroava, joka ei ole koskaan kokenut kuoleman aiheuttamaa surua, ei voi edes surusta puhua surun merkityksessä, kun rakas ihminen menetetään kuolemalle.

Back to black

No jos lähtee eroamaan kaverin yllyttämänä, ei voi olla kovin hyvä suhde... :D Mielestäni tämä artikkeli on hyvä, toisille nämä neuvot eivät toimi, mutta kyllä se usein on niin, ettei tosiaan anneta aikaa surra. Itselläni eroprosessi tuntuu pitkittyvän juuri siksi, ettei alussa kehdannut olla surullinen ja piti jaaritella latteuksia. Äkkiä vaan päästä yli. Ehkä se myös luonteella selittyy, en oikein ikinä ole ollut sellanen, joka avautuu ja itkeä pillittää, kyllä sitä tekee tietysti paljonkin, mutta suljettujen ovien takana visusti. Tosi vaikea siis läheisillekään ystäville alkaa ihan aidolla tavalla kertomaan, ainut mitä pystyy sanoa, on tässä aika vaikeaa ollut... :/

Vierailija

"Älkää vetäkö surua joka asiaan, ei kumpikaan ole kuollut ja varsinkaan se, joka eron ottaa on aivan turha alkaa valittamaan surusta.
Todellisen surun eteen joudutte silloin, kun teille rakas ihminen kuolee.
Silloin voidaan puhua surusta ja menettämisestä, koska kuolema on asia, jossa rakas ihminen menetetään lopullisesti, eikä häntä enää koskaan näe."

Ihmiset ja tilanteet ovat kovin erilaisia. Kuusi vuotta sitten ensimmäinen avioliittoni päättyi, kun mies jätti toisen naisen takia. Ero tuli mulle yllätyksenä ja laittoi koko elämän uusiksi. Menetin senhetkisen yhteisen kodin ja yhteisen tulevaisuuden.

Eron jälkeen vanhempani ovat sairastaneet ja kuolleet. Surullista. Silti välttämätöntä, elämän kulkuun kuuluvaa. Enemmän kuin heidän kuolemaansa olen surrut eroa. Ensimmäinen vuosi oli jokapäiväistä itkua - itkin työmatkalla, yksin kotona ollessani, bussissa, kassajonossakin joskus. Suruun sekoittui alusta alkaen nyös vihaa - jos olisikin voinut "vain" surra, olisi ollut helpompaa. Sen pelkän suremisen sijaan raivostutti, hävetti, pelotti... Ekan vuoden jälkeen en eroon liittyvistä oloista oikein enää voinut ystävillekään puhua, kun koin, että olisi jo pitänyt mennä "eteenpäin".

yksin odotan matkani päätä täh...

Minä erosin rakastettavasta suhteesta , koska selvisi vuosien jälkeen.Miehellä oli vaimo ja lapset Perhe sitein toi maahamme heidät lopulta.Itkin kaipasin, aika tekee tehtävää.Hän yritti tulla silti, vaikka sanoin en jaa miestä.En suostu olemaan tietoisesti toinen nainen.Onneksi meillä ei yhteisiä lapsia ,koska olin jo vaihdevuodet ohittannut ! Jouduin käyttäytymään huonosti, jotta jättää minut rauhaan vaikka sattui ! Kuitenkin jätti isot arvet ja en luota kehenkään mieheen enää.Ikää tulee, hukkasin elämäni tähän mieheen.Hän elää täysillä Espossa ja minä homehdun yksinäisyyttäni itä-helsingissä.Eroista jokainen on vastuussa itse,kukaan toinen ei voi sanoa, eroa ymm. eroissa ei saisi käytää lapsia välikätenä.

Sampo W

Kerrankin hyvä kirjoitus.
Itselläni erittäin p*sk* ero takana, josta tuskin toivun ihan äkkiä.
Meni mielihyväkeskus vuosi sitten lukkoon, eikä ole aukeamassa ilmeisesti ihan äkkiä.
Narsistiksi paljastunut ex-kumppanini säälittää hieman, sekä hänen suhteemme aikana löytämänsä mies, koska hän tulee toimimaan samalla kaavalla aina vain uudelleen.
Hän ei ehkä tiedosta olevansa narsisti, eikä tajua tekojensa seurauksia.
Viha auttaa pahimman yli ja aukaisee silmät näkemään ruusuisten kuvitelmien läpi.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat