Äitipuolena oleminen

Vierailija

Täälä oli aiemmin käyty samaa keskustelua ja luinkin ne antaumuksella läpi. Halusin vain ehkä saada reaaliaikaista "tukea" samanlaisessa tilanteessa oleviin ihmisiin.

Asun siis avomieheni kanssa yhdessä ja hänellä on 5-vuotias tytär. Tapasin tyttären vasta kun olimme seurustelleet lähemmäs vuotta (8kk) ja tämän jälkeen muutimme yhteen kun reilu vuosi tuli täyteen. Emme ole asuneet yhdessä vielä kuin kuukauden. Kaikki menee siis aivan loistavasti noin yleisesti ottaen. Tytär tykkää minusta hurjasti ja tulemme hyvin toimeen keskenämme ja meillä on kolmestaan hienoja hetkiä. Itse koen ajoittain vain jonkinasteista kateutta siitä, että mies on kokenut kaiken tuon lapsen elämänkaaren raskausajasta tähän päivään asti, jonkun toisen naisen kanssa. Itselläni ei ole lapsia, mutta haluaisin miehelläni ja minulla olevan yhteinen lapsi. Olemme tästä myös puhuneet, ja mieskin haluaa kanssani lapsen, aikanaan.

Tulen ajoittain surulliseksi seuratessani miehen ja lapsen hellyyttäviä hetkiä: heillä kun on läheiset ja rakastavat välit. Mutta sitten taas tunnen suurta surua siitä, että tulen surulliseksi miehen ja lapsen keskinäisestä onnesta. Vaikka olenkin mukana heidän elämässään, tulen aina olemaan jotenkin ulkopuolinen. Olen aina kakkonen ja joudun jakamaan mieheni rakkauden, jonkun kanssa joka on hänen ja jonkun toisen. Tilanne on todella hämmentävä ajoittain. Pidän lapsesta suunnattomasti ja hän on ihana ja muutenkin ihan huippu lapsi. Haluaisin vain todella kovasti olla lapselle kunnolla äitipuoli (mitä se ikinä sitte tarkoittaakaan.) enkä vain jokin aikuinen kehen hän voi luottaa. Tiedän, että tämäkin tulee aikanaan, jos lapsen kiintymys minua kohtaan pysyy samanlaisena.

Tämä kaikki kuulostaa ehkä hieman itsekkäältä ja epäkypsältä. Luulen, että asiaan vaikuttaa suurelta osin se, että lapsen äiti suorastaan vihaa minua ja jopa exäsäänsä, miestäni. Nainen puhuu lapselle minusta pahaa ja hämmenyksissään lapsi kyselee isältään mitä sekin sana tarkoittaa kun äitinsä oli sanonut minun olevan sellainen. Olen tavannut naisen vain siten että näimme toisemme, koska hän ei suostu tapaamaan minua kunnolla. Nainen on itsekäs ja sättii miestä ja minua lapsen kuullen aina kun vaihto tapahtuu. Lapsi on kuitenkin sen verran fiksu, että on sanonut äidilleenkin sen, että miten hän voi sanoa minusta noin kun ei tunne minua. Pelkään myös sitä, että kuinka kauan lapsi pystyy ajattelemaan itsenäisesti ja tehdä omat johtopäätöksensä, vai alkaako "aivopesu" tuottaa jossain vaiheessa tulosta. Minulla ja miehelläni on kymmenen vuotta ikäeroa ja tämäkin on todennäköisesti tälle naiselle suuri pala, eikä hän arvosta minua ihmisenä yhtään ja luulee etten selviä arjesta sen takia koska minulla ei omia lapsia ole.

Kaiken tämän lisäksi on vaikeaa kun kukaan ystävistäni ei varsinaisesti tiedä mistä puhun. He eivät ole kokeneet samaa, eivätkä mielestäni voi tietää mistä puhun vaikka antavatkin neuvojaan. Tiedän ettei miehenikään pysty ymmärtämään tilannetta, kuten en minäkään hänen ja hän on sen sanonutkin. Ajoittain on kurjaa juurikin sen, kun tuntee olevansa yksin eikä kukaan ymmärrä täysin. 80% ajastamme olen täysin sinut tämän asian kanssa ja onnellinen uusioperheestä, jonka olen saanut. Olemme todella onnellisia keskenämme ja todellisia sielunkumppaneita. Mutta kuitenkin ajoittain toiset tunteet tulevat pinnalle ja tulen vain surulliseksi. Tiedän ette emme ole ainoa laatuaan. Toivonkin, että voisin jakaa tuntemuksia samassa tilanteessa olevian kanssa.

Kommentit (1)

Vierailija

Aivan kuin olisin itse tuon kirjoittanut.. Kirjoituksestasi on jo aikaa, mutta mielelläni kuulisin, millaisessa tilanteessa olet nykyään?

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat