Milloin kipu loppuu

Vierailija

Oloni on niin henkisesti kipeä ja lamaantunut etten oikein tiedä mistä minun pitäisi kirjoittaminen aloittaa...

Olen ollut yli viisi vuotta rakastunut mieheen, jonka kanssa olemme olleet koko tämän ajan sekä hyviä ystäviä että seksikumppanit (ei pelkkää seksiä, vaan läheisyyttä ja hellyyttä myös)... Hän tiesi tunteistani, ainakin päällisin puolin, muttei koskaan rakastanut minua samalla tavalla, välitti kyllä, ja piti yhteisiä hetkiämme tärkeinä, mutta suhdetta hän ei ollut koskaan valmis tarjoamaan. Kaikki nämä vuodet olen itkenyt hänen takiaan niin uskomattoman määrän kyyneliä että ihmettelen välillä miten pystyn enää kannattelemaan itseäni. Olen ollut täydellisen riippuvainen hänestä, kokenut toisinaan että ne lyhyet ohikiitävät hetket kun olen saanut olla hänen lähellään ovat olleet minulle ainoita syitä jaksaa seuraavaan päivään. En myöskään ole koskaan onnistunut kiintymään kehenkään ihmiseen samalla tavalla, ja olen hänen takiaan joutunut usein turvautumaan itseni fyysiseen vahingoittamiseen jotta saisin kivun hetkeksi pois.

Nyt juttu on kuitenkin niin, että satojen epäonnistuneiden yritysten ja ystävien patistamisen jälkeen olen viimein sanonut itseni irti "suhteestamme". Olimme riidelleet pitkän aikaa, minä kärsinyt niin etten ollut saada henkeä, hän vähätellyt tunteitani ja muistuttanut etten ole ainut tärkeä ihminen hänen elämässään, ettei hän jaksa kuunnella oikkujani jatkuvasti. Jossain vaiheessa päässäni sitten lopulta naksahti ja tajusin konkreettisesti, että minun on viimein päästettävä irti jotta saisin elämäni raiteilleen...

Tämän jälkeen emme ole olleet missään tekemisissä, olen käytännössä poistanut hänet elämästäni kokonaan, päällisin puolin. Sisimpäni ja mieleni eivät kuitenkaan ole parantuneet vielä pienimmässäkään määrin... itken joka ikinen päivä, joudun ulkona liikkuessani nielemään kyyneliä, ystävieni seurassa toisinaan teeskentelemään, nukkumaan käydessäni tuntuu että meinaan tukehtua ikävään, katkeruuteen, muistoihin, kun tunnen hänen kätensä edelleen ympärilläni, siinä samassa paikassa jossa häntä en tule enää ikinä näkemään. Joka ikinen asia ympärilläni muistuttaa minua hänestä, kadut, huoneet, puistot, jopa yksi hylätty parkkihalli jonka katolle kipusimme kerran yöllä juttelemaan tuntikausiksi. Baari-illat päättyvät osaltani poikkeuksetta kyyneliin, lähden aina kesken illan ahdistuksen vuoksi, hillitsen haluni tekstata hänelle, anoa häntä viemään tämä helvetin kipu pois ja nukahdan lopulta humalan, ikävän ja ahdistuksen väsyttämänä. Haluaisin hakea apua koska tuska tuntuu ajoittain niin vahvalta että se koskee fyysisesti. Vaikka tiedän ratkaisuni olleen oikea, pelottaa jos en pääse tästä koskaan yli. Luulin oikeasti että kipu helpottaisi päivä päivältä, mutta viikkokausien kärsimisen jälkeen huomaan etten ole vahvistunut vielä yhtään... Pelkään, kuinka kauan tätä vielä joutuu kestämään ja jaksamaan. Tuntuu etten jaksa pian enää kannatella itseäni ja suruani.

Jos jollakulla on lainkaan samantyyppisiä kokemuksia, kuulisin mielelläni...

Kommentit (4)

Vierailija

Hei.

Olin itse samankaltaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten. En muista, että ero toisesta ihmisestä olisi koskaan tuntunut yhtä pahalta kuin silloin. Olin ihastunut mieheen joka oli juuri eronnut tyttöystävästään. Tapailimme harvoin ja tuskin koskaan kuulin hänestä. Suostuin siihen, vain koska sain olla hetken hänen kanssaan. Kunnes hän kerran ilmoitti palaavansa eksänsä kanssa yhteen ja muuttavansa toiselle paikkakunnalle. Jokin hänessä oli, mitä ei voi selittää tai kuvailla. Vaikka tapailimme vain muutaman kuukauden. Minä mielestäni ihan järkevänä ihmisenä menetin järjen hänen kanssaan. Kenenkään muun en olisi antanut itseäni satuttaa niin pahasti. Halusin satuttaa itseäni, välillä olin syömättä. Epäilin, että tulen hulluksi. Yhteydenpito loppui kokonaan, minä yritin jatkaa elämääni. Meni varmaan puoli vuotta kunnes minun ei enää tarvinnut ajatella häntä. Vaikka tämä kuulostaakin tyhmältä, niin vain aika voi auttaa.

Tuskin kukaan voi ymmärtää tuollaista, ellei sitä ole itse kokenut. Minua ei ainakaan kavereiden lohdutukset ja miehen mustamaalaaminen auttanut yhtään, vaikka tiedän että hyvää ne vain tarkoittivat. Tiesin silti, etteivät he ymmärtäneet miten pystyin olemaan niin poissa tolaltani tapahtuneesta.

Kyllä siitä selviää. Se vaatii kyyneliä ja aikaa, mutta se on mahdollista.

Vierailija

Hei!

Älä vaivu epätoivoon, et ole yksin ja usko minua, vielä lähitulevaisuudessa koittaa se päivä kun et tunne enää tuskaa :) Itselläni oli samanlainen tilanne parisen vuotta sitten. Mies oli minua paljon vanhempi, mutta meillä synkkasi uskomattoman hyvin. Vaan rokki vie...ei sitä huliviliä pystynyt millään kesyttämään. Lopulta päästin irti ja kärsin pitkään, mutta se oli sen arvoista. Nykyään olen tuon ihmisen kanssa hyvissä väleissä, ja vaikka kaipaan sitä lyhyttä aikaa mikä meillä oli, tiedän tehneeni oikein, sillä jatkamalla juttua olisin vain satuttanut itseäni lisää. Kokemukset ovat oppimista varten :) Löydät vielä onnen, just hold your head up high, gorgeous! :)

Vierailija

Itse olen parhaillani samassa tilanteessa, mutta viimein on alkanut tuntua, että kyllä minä tästä vielä selviän.

Takana on seitsemän vuoden tiivis seurustelusuhde, ja olemme olleet äärimmäisen läheisiä toisillemme. Olen laiminlyönyt poikaystäväni vuoksi kaverisuhteitani ja opiskeluani, ja olen myös jättänyt käyttämättä useita upeita työtilaisuuksia, joten koko nuoruuden "uhraaminen" harmittaa nyt kovasti. Kasvoimme aikuisiksi yhdessä ja vielä muutama kuukausi sitten suunnittelimme kihlasormuksienkin ostamista, vaikka suhde on ollut varsinaista joutsenlaulua jo useamman vuoden ajan. Emme vain ole kumpikaan halunneet päästää irti, ja loppuaikoina taisimme vähän väkinäisestikin pakottaa itsemme teeskentelemään, että molemmat vielä haluaisimme panostaa yhteiseen tulevaisuuteen.

Tunteeni ovat kulkeneet todellista vuoristorataa, sillä välillä ikävä viiltää niin kovasti etten saa öisin nukuttua ja ruokahalu katoaa. Tunnen itseni myös kovin rumaksi ja säälittäväksi ihmiseksi, sillä olen erossamme juuri se heikompi osapuoli. Eksäni vähättelee tunteitani välillä melko ilkeästikin, ja entistä pohjaan poljetumpi olo minulle tulee, kun ajattelen häntä uuden naisensa kanssa. Hän siis aloitti saman tien toisen naisen tapailun.. Minulla ei ole ollut ketään, enkä ketään muuta vielä pitkään aikaan taida lähelleni halutakaan. Eksäni uusi ihastus on vielä samainen naikkonen kenen kanssa hän petti minua muutama vuosi sitten, joten tilanne on minulle senkin vuoksi erityisen kipeä.

Vaikka tämä alkuaika onkin ollut melko helvetillistä, luotan kuitenkin siihen, että parempaa on pakko olla vielä edessä. Eksäni ei tehnyt minua kovin onnelliseksi yhdessä ollessamme, sillä hän onnistui satuttamaan minua seurustelumme aikana monin eri tavoin. Luin taannoin narsistin luonnekuvauksen, mikä sopi häneen täydellisesti.. Hän myös melko varmaan kaipaa elämäänsä vielä villiä poikamiesvaihetta, kun itse olisin jo valmis asettumaan aloilleni. Kaiken kaikkeaan tiedän siis hyvin, että ero on oikea päätös ja että tulen vielä joku päivä olemaan onnellinen siitä, että pääsin satuttavasta suhteesta viimein pois.

Haluan sanoa sinulle vielä sen, että aika kyllä todella parantaa haavat, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Alkuaika saattaa olla kamalaa, mutta tulee vielä päivä, jolloin pystyt ajattelemaan suruaikaasi kasvattavana kokemuksena ja olemaan ylpeä päätöksestäsi. Tiedän hyvin tunteen, jolloin itseään tekisi mieli satuttaa fyysisesti, mutta älä missään nimessä tee mitään sellaista. Soita ystävillesi tai perheenjäsenillesi kun oikein ahdistaa, ja mene vaikka yökylään. Lähimmäisesi ymmärtävät varmasti ja haluavat auttaa. Jos tunne tosiaan jatkuu sinulla kovin pitkään, käy ihmeessä ihan lääkärinkin juttusilla. Myös parturissa käynti ja uuden käsilaukun ostaminen nostattavat mielialaa kummasti, trust me ;)

Koitetaan pitää päämme pystyssä! Ero on kipeä ja surullinen asia, mutta kuten edellisistäkin vastauksista huomaat, et todellakaan ole tunteidesi ja ajatuksiesi kanssa yksin.

Vierailija

Lukiessani kirjoitusta tuntui kuin olisin itse sen kirjoittanut, niin samanlaisia tuntemuksia on elämän varrella kertynyt. Ja hengissä ollaan vaikka välillä on tuntunut tosi pahalta. Täytyy myöntää vielä sekin että en ole hirveästi viisastunut vaikka on ollut kaikenlaisia vastoinkäymisiä ihmissuhdeasioissa, tarkoitan lähinnä että usein retkahtaa uudestaan johonkin epätoivoiseen suhteeseen millä ei ole tulevaisuutta. Mutta ehkä kuulun siihen ihmisryhmään,,,mutta kannattaa ehdottomasti ottaa nyt itseä niskasta kiinni ja ajatella että sinullakin on vain yksi elämä ja varmaankin haluaisit jotain muuta kuin roikkua itsesäälin kyyneleissä miehen perään. Sinun täytyy pakottaa itsesi jotenkin tunteettomaksi siksi aikaa että pääset eteenpäin tuosta jamasta ja aikuistut ottamalla tunteet hallintaasi, Kyllä se onnistuu kun motivaatio on tarpeeksi korkealla eli kun toivut ja tulet ehjäksi jälleen voit löytää ihmisiä lähellesi jotka arvostavat sinua ja tunteitasi ja huomaat että elämä on elämisen arvoista, Usein naisihmiset (itse mukaanlukien) eivät arvosta itseään, omia tunteitaan, ja sentakia tietämättään suvaitsevat miehiltä vaikka minkälaista kohtelua, ja ajattelevat että olen onnellinen jos saan edes hitusen murusen jotain läheisyyttä.Aika parantaa haavat, se on totta, mutta kannattaa selvittää päättyneen suhteen syyt ja seuraukset ettei ne kummittele enää myöhemmissä ihmissuhteissa. Järkihän se useinkin sumenee kun joutuu tunteittensa vietäväksi mutta kyllä sinä siitä selviät vielä, kaltaisiasi on ollut ennenkin, iät ja ajat, ja tulee varmaan olemaan. Itsestäni olen ajatellut että olenkohan jotenkin tunnevammainen kun tosiaankin menee ruokahalut ja jalatkin alta jonkun ihmisen takia, vielä monenlaisten kokemusten jälkeen, kohde vain on vaihtunut...tsemppiä vaan ja kasva vahvaksi!

.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat