Artikkelista: Lotta Lehtikari: ”Äiti edusti minulle pahaa”

Sivut

Kommentit (41)

Vierailija

Lotalle terveisiä, itsellä on samanlainen tausta, tosin äitini onnistui tuhoamaan elämääni paljon enemmän ja tekemään minut mm. perinnöttömäksi, kun en alistunut hänen tahtoonsa. On todella vaikea myöntää, kuinka vaikea se lapsuus sitten lopulta olikin ja lisänä tähän kaikkeen tuli vielä taloudellinen väkivalta isän suvun puolelta. Perhehelvettikin tuntuu joskus kevyeltä sanalta siihen verrattuna mitä tuli koettua. Siinä meni omakin terveys, koulutuksesta, perheen perustamisista ym puhumattakaan. Vieläkin varmaan yritän liikaa ymmärtää äitiäni. Minulla ei ollut ketään taloudenhoitajaemoa auttamassa, mutta eräs opettaja muodostui tärkeäksi, vaikkei se äitiä korvannutkaan. Äiti kyllä pystyi huolehtimaan ruuasta yms joistakin ulkoisista perustarpeista, mutta tunnekylmyys oli jäätävää ja hänen kyvyttömyytensä osoittaa rakkautta oli järkyttävää teeskentelyä. Silti hän vaati minulta yliluonnollista kunnioitusta itseään kohtaan. Alistaminen ja viha, jota hän minua kohtaan tunsi, on edelleenkin outoa käsittää. Miten äiti voi olla tuntematta rakkautta omaa lastaan kohtaan ? Kaikki äidit eivät tosiaan rakasta lapsiaan, vaikka niin väitetäänkin. Tiedän sen omasta kokemuksestani liiankin hyvin. Nyt vain koetan eheytyä itse ja parannella syviä haavojani, mutta en tiedä edes tunnistaisinko rakkautta, jos sitä oikeasti saisin. Ystävät ovat kyllä auttaneet omalla tavallaan. Lisää näitä juttuja, jotka kertovat tosi elämästä. Kiitos. t. Helena

Vierailija

Jatkan vielä tuota edellistä, että muistan miten nöyryyttävää oli lapsena joutua anomaan äidiltä, että vie minut lääkäriin, kun sairastuin usein virtsarakon tulehduksiin. Hän kidutti minua viemällä lääkäriin vasta, kun ulvoin tuskasta ja syyllisti minua sairastamisistani, joka oli varmaan kehoni tapa reagoida rakkaudettomuuteen. Veljilleni ja varsinkin toiselle niistä, hän oli kuin hyvyyden perikuva ja palvoi tätä, kuin jumalaa. Niimpä kyseinen veli pääsikin käyttämään hyväkseen etulyöntiasemaansa ja omimaan vanhempien omaisuudet omiin nimiinsä. Itse köyhyydessä ja sairaana eläessä ei minulle jäänyt mitään mahdollisuutta yrittää taistella oikeuksistani. Sinne menivät isän kovalla työllä hankkimat maat ja mannut, joista hän aikanaan maksoi, väkivalloin pakotettuna, törkeää ylihintaa veljilleen ja näiden pojille.
Äidilläni oli "hauskasti" tapana opettaa minua vanhoilla kansanviisauksilla ja aforismeilla, yksi osuvimmista oli, että "kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa", minulle ainakin annettiin enemmän, mutta jos se katsotaan jaksamiseksi, että vielä on hengissä, niin sitten olen jaksanut, mutta julmuudella ja siinä yhteydessä käytettävällä ironialla ei sairaassa ihmismielessä ole rajoja. Jouduin siis lapsena olemaan tavallaan äitini äiti. Myötäelin hänen kohtuuttomissa mielialan vaihteluitten vuoristoradoissaan omilla tunteillani mukana. Pelon ja kauhun hetkiä riitti ja sitten sitä lääkittyä epätodellisuutta, jossa äiti oli aina kaukana tavoittamattomissa. Omille tarpeilleni ei ollut tilaa, enkä niitä olisi saanut ilmaistakaan, saati että olisin tullut kuulluksi. Lapsi ajattelee helposti, että kun hän rakastaa, on kiltti, ymmärtää ja miellyttää, niin sitten saa sitä rakkautta. Sitä rakkautta ei koskaan saa. Rakkautta joko on tai sitä ei ole. Välimuotoja ei ole.
Äitini elää edelleenkin yksin talossaan veljen naapurissa. Vasta muutama vuosi sitten, sen perinnöttömäksi teon jälkeen, sain otettua salaisen puhelinnumeron. Rehellisesti sanottuna en varmaankaan tunne häntä kohtaan mitään. Se on surullista, mutta sen verran on järkeä päähän tullut, ettei minun tarvitse rakastaa ihmistä, joka ei rakasta minua. Tai eihän hän ainoastaan ollut rakastamatta, vaan toteutti myös mitä julminta henkistä ja ruumiillista väkivaltaa minua kohtaan. Pahoinpitelyt tulivat veljen kautta. Ja onhan se hoitamatta jättäminen väkivaltaa myös. Ymmärrän paljon hänen sairauttaan ja taustojaan, mutta sitä mitä olen sen takia joutunut kokemaan ja menettämään, ei voi koskaan ymmärtää. Voisin jatkaa tätä varmaan loputtomiin, mutta ehkä nyt tuli jo enemmän, kuin oli tarkoituskaan kirjoittaa. Nyt päivä kerrallaan eteen päin, ehkä elämä vielä vilauttaa sitä aurinkokorttia minullekin, tai sitten ei, jää nähtäväksi. Yritetään voida mahdollisimman hyvin.

Vierailija

Sydämellinen kiitos Lotta Lehtikarille avoimesta haastattelusta. Oli erittäin helpottavaa ja vapauttavaa huomata, että joku ajattelee ja tuntee niin samoin kuin minä. Elämämme on ollut hyvin samanlaista.

Olen vasta äskettäin saanut syyn ja selityksen oudolle lapsuudelleni. Olen jo yli nelikymppinen ja äitini sai diagnoosin ja hoitoa vasta nyt. Asian käsittely on ollut vaikeaa, vaikka olenkin joutunut miettimään kaikkea hyvinkin syvältä jo pikkulapsesta lähtien. Vahvistus sille, että olin sittenkin oikeassa, on nostanut taas esiin kaikki mahdolliset tunteet raivon ja säälin välistä.

Ällistyttävää tässä yhteiskunnassa on, että jonkin sortin sosiopaatti pystyy vuosikymmeniä hoitamaan elämänsä ja työnsä, sekä avioliiton (ja lapsenkin noin päällisin puolin) ns. "jäämättä kiinni" ja joutumatta hoitoon.

Kaikenlaisten käänteiden jälkeen äiti nauttii lääkitystään. Hän on silti oma kiero itsensä jollain tavalla, mutta ei se minua juurikaan enää haittaa. Pääasia, että mollaaminen ja herjaaminen on ainakin toistaiseksi loppunut. Ilmeisesti siksi, että hän tietää joutuvansa hankaluuksiin ilman minua. Olen sanonut, että lääkityksen nauttiminen on edellytys yhteydenpidollemme. Ulkopuolisille hän esittää heiveröistä ihmisraukkaa, joka sopii minulle vallan mainiosti. Itsehän petaa tulevaisuuttaan.

Toimitus, kiitos jutusta. Toivottavasti Lotta Lehtikari tulee lukeneeksi näitä palautteita.

Vierailija

Anonyymille: Suomessa rintaperillisia ei saa lain mukaan sivuuttaa perinnonjaossa, sinulle kuluu lain suojelemana yhta suuri osa kuin veljillesi. Ota yhteytta vaikka kunnalliseen oikeuspalveluun.

Vierailija

Kiitos mielenkiintoisesta artikkelista. Täytyy myöntää, että se kieltämättä herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Itse olin 36-vuotias yksinhuoltaja äiti, kun minulla todettiin bipolaari-häiriö. Monta kertaa olen miettinyt jälkeenpäin, miten nyt 10-vuotias poikani on mahtanut kokea sen pahimman ajan, jolloin vielä diagnoosia ei ollut tehty. Milloin olin yliaktiivinen joukkuejohtaja poikani jalkapallojoukkueessa, milloin taas se toinen, joka hätinä jaksoi lähteä aamulla töihin ja joka kuukahti sänkyyn heti työpäivän jälkeen ja sukelsi näiden välissä itsemurha-pitoisiin ajatusten syövereihin. Diagnoosini jälkeen puhuin avoimesti lapselleni sairaudesta hänelle sopivin sanoin. Tiedän toki, ettei sairauteni ole sieltä pahimmasta päästä. Minulla oli myös onnea, sillä kohdalleni osui loistava työpaikkalääkäri, joka osasi tehdä oikean diagnoosin nopeasti kuin myös se, että minulle löydettiin heti oikea lääke. Ainoastaan sen oikeaa annostusta jouduttiin etsimään.

Kuten Lottakin totesi, valitettavan usein bipolaari-häiriö jää diagnosoimatta tai se todetaan virheellisesti masennuksesi. Tosiasia on kuitenkin se, että meitä bipolaari-häiriöisiä on yhtä paljon kuin I ja II-tyypin diabeetikkoja yhteensä, ei siis pitäisi olla kovin harvinainen sairaus. Siksi olen tyytyväinen jokaisesta artikkelista, jossa kyseisestä sairaudesta puhutaan avoimesti. Lotta kertoi, että hänen äitinsä kulutti suunnattomia summia rahaa joululahjoihin ja kodin sisustukseen. Sairauteen kuuluu se, että mania-vaiheessa se mieletön tarmo, minkä vallassa potilas silloin on, purkautuu toisilla mielettömänä ostovimmana. Kuten Kristian Meurman eräässä haastattelussa sanoi: ”Se on kuin ostaisi lentolipun jonnekin kauas ja unohtaisi lähteä matkalle.” En osaa Lotan äidin puolesta kertoa, saiko hän tyydytystä pelkästään ostamisesta vai mahtuiko mukaan mielihyvää siitä, että sai antaa lahjoja toisille tai sisustaa kotia kauniisti. Toinen väylä manian purkautumiselle on ihmissuhteet, jonka saralla itse olen "kunnostautunut". Ymmärrän hyvin, ettei pieni lapsi voi ymmärtää aikuisen, tässä tapauksessa oman äitinsä käyttäytymistä, koska mitään vakiokaavaa käyttäytymiselle ei ole. Osaan vain kuvitella sen, mitä bipolaari-häiriöisen sisällä tapahtuu.

Ennen kuin sain virallisen lausunnon, tiesin, ettei kaikki ole niin kuin halusin. Välillä energiaa olisi riittänyt vaikka pieneen kylään ja osallistuin aktiivisesti oman opiskelun ja työnteon lomassa poikani harrastukseen ja loppupeleissä koko urheiluseuran toimintaan. Eihän se silloin pahalta tuntunut, kun tuntui, että olisi jaksanut mitä ja kuinka paljon tahansa. Poikanikin oli ylpeä siitä, että äiti oli hänen joukkueensa "jojona", kun energiaa riitti myös hänen huomioon ottamiseen. Maanista vaihetta kuitenkin seurasi aina depressio, jolloin roskapussin ulosvieminenkin oli ylitse pääsemätöntä. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin nousta aamuisin sängystä ylös ja lähteä töihin, sekä siihen, että jaksoin tehdä töitä. Kotiin päästyäni en enää jaksanut muuta kuin lämmittää jotain kaupasta ostamaani valmisruokaa pojalleni, minkä jälkeen kaaduin sänkyyn. Sydäntä särki, kun poikani pyysi leikkimään kanssaan ja ainut, mitä pystyin tekemään, oli selittäminen. ”Äidillä on taas se paha kausi ja että äiti on niin väsynyt, ettei äiti jaksa. Mutta äiti leikkii kyllä taas sitten, kun äiti jaksaa paremmin.” Onnekseni ex-anoppini asui ja asuu edelleen meitä lähellä ja hän auttoi poikani hoidossa. Ilman hänen apuaan olisi tilanne ollut vieläkin pahempi, sillä hän jaksoi touhuta poikani kanssa ja järjestää heille yhteistä tekemistä, jolloin sain aikaa levätä edes hetken. Olen kertonut ystävilleni ja tuttavilleni, että mielialojen hallitseminen on todella fyysisesti kuluttavaa ja sitä voisi verrata siihen, kun normaali ihminen alkaisi miettiä, milloin hänen pitää hengittää sisään ja milloin ulos. Kyseisen testin voit lopettaa hyvin nopeasti ja antaa elimistön toimia kuten sen kuuluukin toimia, mutta silloin kun elimistö ei voi säädellä itse mielialojen vaihtelua, sinulle jää vaihtoehdoiksi se, että yrität säädellä/hillitä niitä itse tai annat niiden mennä vuoristoradalle, missä ei ole koneenkäyttäjää…

Vierailija

….Sairaudesta ei voi parantua, se on selvää. Siihen sairastuneen tulee ensinäkin hyväksyä, että hän on sairas ja että siihen on olemassa lääkitys. Vaikkakin aina sopivaa lääkitystä ei löydy tai siitä huolimatta pahoja kausia tulee olemaan, halusit niitä tai et. Toiseksi vaikka sinusta tuntuisi, ettei sairaus häiritse sinua, se todennäköisesti jättää jälkensä läheisiisi. Siksi bipolaari-häiriöstä tulisi keskustella avoimesti niin perheenjäsenten kuin ystävien, sukulaisten yms. kanssa. Mitä vähemmän sinun tarvitsee salata olotilaasi, sen helpompi sinun on selvitä pahempien aikojen yli. Sen tiedän omasta kokemuksestani. Kuten Lotta totesi haastattelussa, sairaus on perinnöllistä, mutta vaikka riski sairastumiselle onkin, ei se tarkoita sitä, että siihen sairastuu. Sairastuminen vaatii usein jonkin ulkopuolisen laukaisevan tekijän. Se voi olla esimerkiksi pitkäkestoinen stressi tai traumaattinen kokemus. Mutta noita tekijöitä on turha pelätä ja murehtia etukäteen. Suomessa kuitenkin onneksi löytyy ammattitaitoisia kuuntelijoita, joiden puoleen voi kääntyä ja käydä juttelemassa niin, ettei oma sietokyky kuormitu yli äyräitten.

Se, mikä kuitenkin vielä puuttuu, on omat tukiryhmänsä bipolaari-häiriöisten läheisille. Lapset varsinkin tarvitsisivat omaa kuulijaa ja auttajaa, sillä oma isä tai äiti on se, johon he haluaisivat luottaa ja tukeutua. Mutta mitä, jos siihen äiti tai isä ei pysty, eikä toisestakaan vanhemmasta ole lapsen tukijaksi. Usein lapselle riittäisi se, että hänelle selitettäisiin hänelle sopivalla tyylillä mistä on kysymys. Omasta puolestani voin sanoa, ettei mikään tunnu niin pahalta silloin, kun tietää, että omasta lapsesta pitäisi huolehtia paremmin kuin mitä siihen sillä hetkellä pystyy. Koska bipolaari-häiriö on vielä toistaiseksi Suomessa vaiettu sairaus, kuuluuhan se mielisairauksiin, siitä puhuminen pelottaa tai se koetaan hävettäväksi. Tai jos siitä puhutaan, usein miten kerrotaan vain niistä pahemmista tapauksista. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, että sen kanssa voi elää ja elää myös niin, että lapsella on hyvä ja turvallinen olo oman vanhempansa läheisyydessä.

Lämpimät kiitokset Lotalle siitä, että hän toi julki omat kokemuksensa siitä, kun oma vanhempi sairastaa kyseistä sairautta. Meidän ”bipohäiriöisten” tarinoita kyllä hyvällä onnella löytyy, mutta on hyvä asia, että lapset, myös aikuiseksi kasvaneet, kertovat omista kokemuksistaan. Itse sain artikkelista mietittävää. Mutta tunnen myös kiitollisuutta siitä, että sain diagnoosin aikaisessa vaiheessa ja sen myötä minulle sopivan hoidon. Ilman niitä en viettäisi niin normaalia elämää lapseni kanssa kuin mitä nyt vietän.

Vierailija

Lotta Lehtikarin lapsuuden elämää varjosti äidin sairaus hyvin julmalla tavalla. Onneksi ajat ovat muuttuneet ja sairauteen on olemassa tällä hetkellä hvyät lääkkeet. Olen omaisena oppinut elämään sairauden kanssa, eikä se varjosta tai tuo elämäämme synkkyyttä. Vertaan bipolaarista mielialahäiriötä diabetetekseen, johon tarvitaaan pysyvä lääkitys. Myös jatkuvalla hoitosuhteella lääkäriin/hoitajaan on tärkeä merkitys potilaan elämän hallinnassa.

On totta, että bipolaarisuus on mielen sairaus ja siitä puhumista vältellään. Joskus vain on parempi olla hiljaa, ettei aiheuta kanssaihmisille hämmennystä ja huolia.

Vierailija

Tulee ihan mieleeni isäni joka yritti itsemurhaa kun olimme vielä lapsia. Hän oli kirjoittanut kirjeen veljelleen ja sanoi siinä jättävänsä tälle omaisuutensa. Meille lapsille ei siis mitään.... Isä jäi eloon, ja kohdellut epäoikeudenmukaisesti, arvaamattomasti ja sadistisesti minua. Ulospäin uraihmisenä isä osasi olla hurmaava seuramies, mutta toisia kohtaan julma.

Vierailija

Minulla tuli itku lukiessani Lotan juttua, sillä sieltä löytyi omia tunteitani niin paljon...jatkan kirjoitustani kun saan selville toimiiko tämä nettihomma tässä...Kiitos hyvästä jutusta! Saan siitä voimia...

Vierailija

Kirjoita tähän kommenttisi
Voi Lotta Lehtikari!

Kunnioitan sinua rehellisyydestäsi, mutta suren sitä ikävän kylmää ja negatiivista varjoa, jonka sinä meille sairastaville jätit.
Mitä siis tehdä, kun kokee nuo kaikki nimeämäsi tuskat/pelot? Siis kun on bipolaarin tytär, itse bipo diagnostisoidusti 26 vuotta ja bipopojan äiti kaksi vuotta. Kannan siis nuo asiat, mitkä itse koet painolastiksi. Ja olen suuren työn kautta oppinut olevani arvokas ihminen. Olen syönyt kiltisti lääkkeeni(paletissa on 9 erilaista lääkettä, joita säädän tarpeen ja lääkärin ohjeen mukaan), käyn säännöllisesti terapiassa ja hakeudun sairaalaan psykiatriseen hoitoon tarvittaessa. Olen kolmen lapsen yksinhuoltaja, minulla on kaksi akateemista tutkintoa(viimeinen v.2006) ja olen ollut koko ajan työelämässä. Ja vaikka noitakaan ei olisi, olisin sittenkin omalla laillani arvokas.
Minun aivotoiminnassani serotoniini-,noradrenaliini- ja dopamiiniaineenvaihdunta eivät ole tasapainossa. Niistä syistä sairastun. Maniassa on omat oireensa(jokaisella toki yksilölliset, itse esim. en tuhlaa rahaa, ole sadistinen tms) ja masennus on pahimmillaan syvää ahdistusta, tuskaa ja arvottomuuden tunnetta, josta haluaa pois (syvän masennuksen oire). Itsemurhayritykset siis eivät ole välttämättä julmaa peliä läheisille vaan halua päästä nopeasti kärsimyksestä pois. Syvästä masennuksesta toipuminen ja maniassa hölmöiltyjen asioiden ja sen aiheuttaman syyllisyyden selvittäminen on pitemmän kärsimyksen tie.
Itse olen kokenut helpotusta ymmärtäessäni aineenvaihduntahäiriöperustan bipolaarihäiriössä. Miten hyvin yhteiskunnassamme ymmärretään insuliinin toimintahäiriön seuraukset. Ja miten huonosti em. kolmen aivoperäisen hormonin osuus ihmisen käytökseen.... ja ilman syyllistämistä mieluummin. Samat mainitsemani kolme hormonia ovat yhteydessä myös ADHD:hen, autismiin ja Aspergerin syndroomaan.

Aavistin itse sairastuttuani, että äitini kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Minulle ei ollut siitä koskaan kerrottu. Masennukset olin kyllä huomannut ja ollut äitini terapeutti...kuuntelija ja lohduttaja. Virallisen vahvistuksen bipodiagnoosista sain vuosi sitten, kun olin dementoituneen äitini kanssa kaihileikkauksessa.Molempien vanhempieni siskot olivat tehneet itsemurhan psykiatrisen hoitojakson jälkeen.
Itse sairastuin tuskaiseen masennukseen 23-vuotiaana. Elämäni pysähtyi sananmukaisesti. Vaihetta seurasi mania ja taas syvä masennus. En antanut tehdä sterilisaatiota, kierukka kyllä asennettiin väkisin. Olin kuusi vuotta oireeton ilman lääkkeitä. Avioiduin ja halusin lapsia kolmenkympin kynnyksellä. Sain kolme suloista lasta ja olin heille kaikkensa antava äiti seitsemän vuotta, kunnes sairaus uusiutui. Sen jälkeen olen hoitanut itseäni kuten alussa kerroin. Välillä olen ollut jaksamaton, se yöpuvussa kulkeva äiti, Sairaalassa olen ollut tarvittaessa, mutta sille tilanteelle en ole itse voinut mitään. Kun olen ollut vetämätön, on lasten isä hoitanut lapsia(myös avioeron jälkeen).Kylmä äiti en ole koskaan ollut vaan olen lapsia rakastanut läheisesti ja huolehtien. Sairaudestani on heille kerrottu ikätasoon sopivasti ja kaikennäköisiä perhe- ja verkostopalavereita on pidetty. Kaiken avun olen ottanut vastaan, myös perhetyön, vaikka kynnys siihen oli kova. Työskentelen itse kasvatusalalla.
Olen ollut taistelija. Kun pari 18-vuotias poikani saatiin sairaalahoitoon ja todettiin syyksi psykoottinen mania, tuntui se minusta tosi julmalta. Olen kaivanut asiasta positiivisia puolia. Poikani sai diagnoosin ja asianmukaisen lääkityksen(kalliitten lääkkeitten KELA-korvauksen myös), koska itse olin hoitanut omaa sairauttani. Hänellä oli minusta myös vahva tuki, koska tiesin sairaudesta paljon. Hän on omassa perheessäni hyväksytty, sillä lapset ja nykyinen elämänkumppanini olivat hyväksyneet minunkin sairauteni.
Poikani voinnin suhteen taistelemme edelleen.
Itse tunnen olevani sitkeä sankari ja lämmin äiti, jolla on vielä paljon elämälle annettavaa, myös uudessa työssäni.
Toivon sinulle Lotta kaikkea hyvää.
Lehdeltä toivon jotain kaksisuuntaisen mielialahäiriön toista puolta valottavaa juttua tai ihan vaan faktaa. Tämä siksi, että me bipolaarisesta häiriöstä kärsivät emme leimautuisi julmiksi narsisteiksi. Olemme pikemminkin luovia ja hyvin herkkiä ihmisiä, jotka itse kärsivät sairaudestaan. Näin ainakin 2000-luvulla.

Vierailija

Kiitos sinulle kauniista loppusanoistasi. Sillä juuri tuo mainitsemasi negatiivisuus sai minullekin "karvat nousemaan pystyyn" siinä määrin, että kommentoin jo aikaisemmin kertomalla oman tarinani lyhyesti. Toisaalta ymmärrän Lottaa ja samankaltaisesti tuntevia. Kyse on ollut kuitenkin pienestä lapsesta, joka ei ole ymmärtänyt, mistä äidin sairaudessa on kyse, koska hänelle sitä ei ehkä ole selitetty kunnolla tai ei ole lainkaan selitetty. Puolustan ja tunnen kuitenkin myötätuntoa Lottaa kohtaan siinä, että kirjoituksesta päätellen äidin sairaus on ollut sieltä rankimmasta päästä, eikä lapsen ole kuitenkaan ole sitä helppoa katsella tai ymmärtää. Se, mitä Lotta on kokenut lapsena ja miten hän ne kokemukset tulkitsee nyt aikuisena, on hänen oma näkemyksensä asiasta, eikä sitä kukaan toinen voi arvostella vääräksi. Totta on kuitenkin se, mitä omassa aikaisemmassa kirjoituksessa kerroin, että sairaudesta on tähän asti tuotu julki useimmin se, mitä se on silloin, kun mitkään lääkkeet tai hoitomuodot eivät juurikaan auta. Uskoisin kuitenkin, että meitä elämässä selviäviä ja jotakuinkin normaaliin elämään kykeneviä on sairaustuneista suurin osa. Siksi toivon sitä samaa kuin sinä. Sitä, että bipolaari-häiriöstä kerrottaisiin enemmän ja laajemmin, koska suomenkielistä materiaalia siitä ei löydy. Itselleni olisi ollut huomattava apu siitä, kun olisin voinut lukea enemmän näitä selviämistarinoita. Uskon myös, että läheiseni olisivat hyötyneet niiden tekstien lukemisesta.

Eikä pahitteeksi olisi lääkäreillekään bipolaari-häiriöstä tiedottaminen. Tosiasia on se, ettei kukaan sairastuneista hakeudu lääkäriin silloin, kun mania-vaihe on päällä. Silloinhan kaikki on "hyvin", vaan lääkärin apua kaivataan kipeimmin depressio-vaiheessa ja sen takia sairaus usein diagnosoidaan väärin masennukseksi ja hoidetaan sen mukaan, mikä tässä tapauksessa on väärä hoitomuoto. Omalla työpaikkalääkärilläni oli onnekseni tietoutta bipolaari-häiriöstä sekä hänellä oli aikaa seurata masennusvaihettani sekä aikaa taustojen kyselemiseen.

Bipolaari-häiriö luokitellaan mielisairaudeksi, mutta itse ajattelen sen mieluiten samoin kuin sinäkin. Aivoissa on eräänlainen toimintahäiriö, jonka seurauksena ne eivät pysty säätelemään mielialojen vaihteluja normaaliin tapaan, vaan vaihtelut ovat hallitsemattomia ja rajuudessaan todella rankkoja kokea. En kuitenkaan koe kärsiväni sairaudesta nyt, kun se on saatu aisoihin lääkkeen ja terapian avulla. Tiettyjä rajoituksia elämässäni toki on, mutta ne ovat kuitenkin pieniä asioita verrattuna siihen olotilaan, mikä oli ennen hoitoon pääsyä. Valitettavasti kuitenkin terapiaan pääsy on onnen kauppaa. Itse satuin sairastumaan vielä silloin, kun Kela katsoi psykoterapian kuuluvan bipolaari-häiriön korvattavaksi hoitomuodoksi. Ainakin omalla paikkakunnallani, terapeuttini mukaan, Kelan kuntoukseen bipolaari-häiriöisen on vaikea päästä tänä päivänä.

Koska kyseessä on kuitenkin hyvin henkilökohtainen ja arka asia, toivoisin, että näitä aitoja, ennakkoluuloja ja yksipuolisia kuvia synnyttävien tekstien rinnalla julkaistaisiin kertomuksia näistä lievemmistä tapauksista kuin myös ihan puhdasta faktaa, mistä tässä kaikessa on kyse. Bipolaari-häiriön eri variaatioita taitaa kuitenkin löytyä yhtä monta kuin siihen sairastunuttakin, eikä aina ole kyse siitä pahimmasta mahdollisesta.

Vierailija

Hei edellinen anonyymi!

Kiitos vastauksestasi. Toivoisin, että mahdollisimman monet ihmiset saisivat tietoa sairaudestamme. Itse häpesin silloin aikanaan 24-vuotiaana diagnoosin saatuani. Ajattelin, että en halua elää sellaisena. Pitkään luulin, että minulla vaan on burnouteja ja masennuksia enkä sisäistänyt sitä informaatiota, jota asiantuntijoilta sain. Kuka nyt haluaisi olla mielisairas...Halusin mieluummin kaatua saappat jalassa kuin elää luuserielämää, minä koulussa huippu ja urheilussa menestynyt.
Energisyydestäni on ollut hyötyäkin. Terapeuttini(sain Kelan terapiaa 2 vuotta) totesikin, että olen aina vähän maaninen ellen ole pahassa masiksessa. Olen ollut poliitikko, tilaisuuksien juontaja, vastuullisissa työryhmissä, kaikissa asioissa täysillä toimiva perfektionisti. Välillä on kuitenkin tullut täydellinen STOP ja pakottanut pysähtymään.
Nyt opettelen tasaista elämää ilman suuria haasteita ja säästäen itseäni liialta menemiseltä. Haaveissani olisi, että voisin avoimesti puhua sairaudestani työnantajalleni (juuri saanut uuden esimiehen) ja olla siitä huolimatta ymmärretty, kunnioitettava ja tarvittaessa tukea saava työntekijä.
Totuus on se, että sairauteni ei näy päälle päin.Teen työni hyvin ja saan monia vaikeuksien kanssa kamppailevia autetuksi. Laittaisin mielelläni itseni peliin ja kertoisin avoimesti sairaudestani, jos tilanteesta ei muodostuisi painolastia omille lapsilleni, ehkä myös työlleni.
Elämänkohtalostani bipon lapsena, itse bipona ja bipon äitinä olisi aineksia vaikka romaaniin. Toivon, että voin joskus kertoa tarinaani ja saada ymmärrystä sairaudellemme.

Vierailija

Lotta Lehtikarin haastattelu oli hieno ja rohkea avautuminen tärkeästä aiheesta. Tarvittaisiin vielä lisää näkökulmia ja myös läheisten kokemuksista; siitä, miten yhden ihmisen sairaus voi myrkyttää kokonaisia sukuja. Oma näkökulmani maanisdepressiivisyyteen on juuri lähiomaisen: sairaus on ujuttautunut perheeseemme avioliiton kautta.

Yritän kovasti ymmärtää, että kyse on häiriöstä, johon saa lääkitystä ja terapiaa. Yritän myös sympatiseerata tällaisen ihmisen kokemaa tuskaa omasta käytöksestään. Jossain syvällä hänen on pakko itsekin ymmärtää, ettei oma toiminta ole normaalia, mutta hän ei sitä pysty muuttamaan.

Mutta enimmän aikaa olen sokaistunut siitä epäoikeudenmukaisuudesta ja röyhkeydestä, jota bipolaarinen ihminen lähipiiriinsä häikäilemättä kylvää, ja niistä äärimmäisistä keinoista (itsemurhayrityksiä, lakiprosesseja) joiden käyttöön hän on valmis turvautumaan saadakseen oman tahtonsa läpi. Katumusta en ole missään vaiheessa tällaisen ihmisen suunnalta havainnut, sillä kaikki muuthan ovat aina väärässä. Pelottavaa tässä on siis se, että bipolaarinen ihminen on häikäilemättömyydessään hyvin älykäs ja maanisen vaiheen ottaessa vallan mitä tahansa voi tapahtua.

Itse olen viime vuosina lopettanut hyssyttelyn ja alkanut puhua asiasta avoimesti, sillä bipolaarisen ihmisen käytös syö valtavasti energiaa ja elämäiloa myös lähipiiriltä. On väärin, että ihmiset, jotka eivät ole mitään pahaa tehneet, joutuvat väärinkohdelluiksi ja saavat lisäksi palkakseen syytteen siitä, että kaikki olikin heidän omaa syytään.

Vierailija

Todellakin taas saa huomata, kuinka paljon mielipiteitä jakaa bipolaarinen ja kuinka vähän asiasta tietävät ne, jotka "tuomitsevat" tai ovat "tietävinään.....Olen itse sairastanut 7 vuotta diagnoosilla ja sitä ennen tietämättäni miltei 30 vuotta.Pahinta tässä on juuri se, kuinka paljon tuskaa joutuu kokemaan ja sitä läheisilleen tuottamaan, ennenkuin sairaus kunnolla saadaan diagnosoitua.Sen jälkeen alkaa taistelu siitä,mikä lääke sopii, tai mikä tehoaa juuri itselle.Oma lääke "helvettini" kesti 4 vuotta, ennenkuin lopulta alkoi helpottaa ja tajusin että lääkitys ja sairaus kestävät loppuelämäni...Hirvittävän ahdistuksen ja tuskan tajuaa vain se, joka on käynyt läpi saman ja on harkinnut itsemurhaa, vaikka on yksinhuoltaja äiti.Se itsesyytösten määrä ja syyllisyydentunne siitä ,kuinka paljon tuskaa ja murhetta läheisilleen on tuottanut on valtava, puhumattakaan tietoudesta,että sairaus on periytyvä.
Eikä kukaan usko,että et itse voi teoillesi mitään,kun mania iskee ja vie mennessään.

Vierailija

Myös minä haluan kiittää Lotta Lehtikaria avoimmuudesta. Näitä kommentteja lukiessa tuntuu lohduttavalta ajatella että meitä perhehelvetissä kasvaneita on muitakin.

Lyhyesti oma tausta: Isällä todettiin bipolaarisuus alle 25-vuotiaana kun me lapset oltiin pieniä. Lääkitys aloitettiin, mutta koskaan se ei tehonnut. Liika alkoholi tuli nopeasti kuvioihin. Jo siitä olisi seurannut rikkinäinen lapsuus. Teinivuosieni aikaan isän asiat menivät aina vaan huonompaan suuntaan ja elämämme muuttui aina vaan vaikeammaksi. Tämän hetken diagnoosi (10 v. sitten) on skitsofrenia depressiivisin piirtein. Alkoholismi ei suinkaan ole hävinnyt minnekään. Sairaus ilmenee vaino- ja aistiharhoina ja itsetuhoisuutena. Juominen sekoittaa lääkerytmin, vaikka lääkkeistä isäni ei koskaan ole saanut kunnolla apua, onpahan vaan valehdellut oireiden hävinneen vaikka näin ei ole vielä ikinä tapahtunut. Isäni on täysin kyvytön asettumaan kenenkään toisen ihmisen asemaan ja elää omassa maailmassaan, jonne kenelläkään muulla ei ole pääsyä. Hän on henkisesti väkivaltainen, alistava ja häijy mies, uhkailu varmasti yksi käytetyimmistä aseista. Toki tolkuton viinanhöyryissä riehuminen on jäänyt taakse kun kirkkaat vaihtuivat olueen ja pikkuihiljaa vuosikymmenien lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttö alkaa käydä terveyden päälle.

Oman ratkaisuni tein nyt 12 - 15 vuotta sitten, pikkuhiljaa tapoin kaikki tunnesiteet isääni. Ymmärsin että jompikumpi meistä ei selviä hengissä perhehelvetistä. Teko oli vaikein koskaan tekemäni mutta päivääkään en ole katunut. Nyt yritän pystyä olemaan tukena äidilleni ja sisarilleni kun kotona on huono tilanne. Tiedostan että olen arpeutunut loppuiäkseni ja menetin lapsuudessani ja nuoruudessani jotain peruuttamattomasti, mutta olen hengissä. Siitä pitää muistaa olla kiitollinen.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat