Kun mieli järkkyy

Vierailija

Hei, olen 54v, työssä käyvä ja naimisissa oleva nainen. Minulla on kaksi kaunista ja ihanaa tytärtä, jotka molemmat ovat jo aikuisia, muuttaneet pois kotoa ja pärjäävät hyvin elämässä. Minulla on ongelma, josta ei monikaan tiedä. Olen lapsesta saakka sairastanut masennusta sekä ahdistus- ja panikkihäiriötä. Ensimmäinen  kausi oli jo alle kouluikäisenä. Siitä ajasta en muista muuta kuin hirvittävän pahan olon ja sen kuinka olin sairaalassa. Nuoruusaika oli hauskaa ja tein kaikkea mitä muutkin nuoret. Silloin elämä sujui kutakuinkin hyvin.  Seuraava todella paha aika oli, kun koulu loppui. En jaksanut nousta sängystä ja ahdistus oli todella vaikea. Ja taas olin terapiassa. Siitäkin ajasta selvisin ja sen jälkeen minulla on ollut kaksi samanlaista kautta. Mitään lääkitystä en lapsena ja nuorena saanut. Eihän tuohon aikaan hyviä lääkkeitä edes ollut. Viimeisimmän kauden aikana,n. 10 v sitten sain ensimmäistä kertaa lääkkeeksi mielialalääkettä ja rauhoittavaa paniikkikohtauksiin. Se oli ehkä virhe tai onni. Oloni parani. Alkuun en uskaltanut ruhoittavia ottaa kuin ihan vähän. Sekin auttoi, että tiesin avun olevan, jos tulee paha olo. Lääkkeitä olen nyt syönyt siitä lähtien. Annos on pieni ja kukaan ei varmasti huomaa, että syön tuollaisia lääkkeitä. Olen siis niistä riippuvainen. Miehelleni olen kertonut lääkkeistä mutta hän ei tiedä, että joka aamu, kun herään otan lääkkeeni. Hänen lisäkseen asiasta tietää vain paras ystäväni. Minulla on ihana työ ja työkaverit. Ilman työtäni ja lapsia en olisi jaksanut näin kauan. Mieheni ei juurikaan ymmärrä tätä sairauttani. Nuorimmaisen lapsen muutettua pois kotoa elämä on tuntunut tyhjältä. Mieheni on paljon pois työnsä takia. Viihdyn hyvin yksin ja en töiden jälkeen jaksaisikaan lähteä minnekkään. Kotona on hyvä olla. Seksi ei kiinnosta yhtään ja olen miettinyt eroa monta kertaa. Minulla on tunne, että pikkuhiljaa kaikki tuttu ja turvallinen hajoaa. Lapset eivät ole kotona, omat vanhemmat sairastaa ja puoliso ei kiinnosta ollenkaan.Monet odottavat, että lapset muuttavat pois kotoa mutta minä pelkäsin sitä, jo ennenkuin he muuttivat. Ehkä tämä kaikki olisi helpompaa, jos tunteeni miestäni kohtaa olisi toisenlaiset. En ole koskaan ollut mikään kaunotar mutta nykyään tunnen itseni rumaksi. Ennen oli kiva laittautua ja lähteä. Nyt en edes halua lähteä. Minulla on tunne, että ihmiset katsovat, että onpas tuokin vanhentunut. Itsetunto on ihan nollassa. Töissä olen iloinen ja hauska. Kukaan ei ikinä arvaa mitä taistelua käyn sisälläni ja että joka aamu otan lääkkeeni, että selviän päivästä. Kun töihin pääsen olen kuin eri ihminen. Työkaverit sanovat, että olen työpaikan ilopilleri! En tiedä mitä tälle elämälle tekisin. Joku varmaan sanoo että hanki harrastus. Mutta, kun en jaksa. Nautin kirjojen lukemisesta ja luonnossa kavelemisestä. Elokuvien ja hyvien tv sarjojen katselu  on myös ihanaa. Nyt olen taas jonossa terapiaan mutta en tiedä jaksanko enää mennä. Eihän tähän mun sairauteen ole parannusta. Ainoa, joka on auttanut on lääkkeet. Ihan hirvittää ajatella mitä sitten tapahtuu, kun vaihdevuodet alkavat.Siitä olen kiitollinen, että lapseni eivät ole perineet tätä sairautta minulta. Se on tärkeintä. Monta kertaa olen miettinyt mistä tämä sairauteni johtuu. Onko tämä joku perinnöllinen juttu vai onko minulle lapsena sattunut jotain traumaattista, jota en muista. Olen joskus kysynyt äidiltäni mutta hänen on asiasta vaikea puhua, joten mitään vastausta en ole saanut. Kiitos, kun sain purkaa mieltäni. Toivottavasti joku jaksaa lukea pitkän juttuni.

Kommentit (4)

Vierailija

Koskettavaa luettavaa. Tunnistan kirjoituksestasi myös omaa elämääni, yksinäisyyttäni, kun elän nyt aikuisen naisen helppoa arkea.

Uskon monen asian elämässäni heijastuvan lapsuudesta, jo varhaisvaiheen ihmissuhteista. Muistan edelleen jopa yksittäisiä tilanteita tunnetasolla. Minulle ei vanhemmat olleet läheisiä, tunnekylmyys on läsnä edelleenkin.Koen jopa ettei minulla ole vanhempia vaikka ovat edelleenkin elossa.En toki syytä vaikeuksiani lapsuudesta johtuviksi, mutta tiedostan niiden vaikutuksen niihin. Tiedän että itse teen elämästäni omannäköisen mutta välillä tunnen katkeruutta siitä, miksi en ole voinut saada hiukan helpompia lähtökohtia. Positiivisesta asenteestani on paljon apua selviytymiseeni muttei se todellakaan poissulje ajoitaista ahdistavaa mieltä!

 

Vierailija

"Ihan hirvittää ajatella mitä sitten tapahtuu, kun vaihdevuodet alkavat."

No kun minusta monet kuvaamasi oireet (mm. että seksi eikä mies kiinnosta yhtään..) ovat nimenomaan vaihdevuosioireita. Minullakin vv:t alkoivat nimenomaan psyykkisillä oireilla; masenunut, alakuloinen ja tyhjä olo, mikään ei kiinnostanut, mitään ei jaksanut, elämä pelkkää kivireen vetoa... Kuukautiset jatkuivat vielä 10 v näiden oireiden alkamisen jälkeen (45 v --> 55 v)
Olet sentään jo 54 v!

Vierailija

Kitos vastauksistanne. Ehkä tai toivottavasti nämä ovat vaihdevuosioireita. Lääkäri vaan sanoi, että selvä merkki vaihdevuosista on se, että kuukautiset loppuvat. Ja kun hormoonitestit ovat olleet ihan normaalit niin olen ajatellut, että hulluksi olen tulossa. Jospa siis tilaan ajan gynegologille.

eheytynyt

Minäkin olen käynyt läpi hajoamisen. Meillä oli neljä lasta ihmettelin, miten jaksoin hoitaa heidät. Mies oli vielä  alkoholisti. Kuuntelin kerra Saara Kinnusen luennon ja sain selville, mikä  minua vaivasi. Nyt olen eheytynyt

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat