Pettämisen toinen puoli

Vierailija

En itse suvainnut pettämistä ollenkaan ennen kuin tapahtui jotain mullistavaa elämässä. Olen elänyt keskinkertaisissa suhteissa ja monta vuotta niiden jälkeen sinkkuna ja ajattelin jo ettei minua ole tarkoitettukaan olemaan parisuhteessa. Tunteet kylmeni ja oli entistä helpompi torjua ne isotkin iskuyritykset "täydellisiltä" kanditaateilta. Oppi elämään yksin ja hoitamaan omat asiat ja muutos jonka joku mies toisi tullessaan tuntui pelottavalta. Tästä syystä oli helpompi vain torjua kaikki ja rakentaa muuri ympärille, kunnes....
Tuttavan kautta tutustuin ihmiseen jonka tiesin olevan varattu mutta jonka kanssa oli helppo ja hyvä puhua suhteista, hän omastaan ja minä sen puutteesta. Tarkoitukseni ei missään nimessä ollut sotkeentua naimisissa olevaan henkilöön. Toisin kuitenkin kävi. Vain lyhyen tuttavuuden jälkeen tunnelma meidän ympärillä meni niin paksuksi että sitä olisi voinut saksilla leikata. Jotain aivan ihanaa oli tapahtunut ja olin ratketa onnesta, ihana ihminen. Kun en häntä nähnyt olin tuupertua ikävästä ja kun näin ja sain koskettaa ja painautua kainaloon olin pakahtua onnesta.
Pieni toivon pilkahdus oli että tämä saattaisi jatkua kun miehellä kotona asiat vaimon kanssa todella huonosti. En hetkenäkään halunnut aiheuttaa ongelmia heidän avioliitossaan tai vaikuttaa päätöksiin mitä mies tekisi ja mikäli olisin tullut torjutuksi olisin siihen tyytynyt, sillä miehelle halusin vain parasta.
Mielessäni vain pyörinyt kysymys: voiko tämä olla väärin? Olen pienistä hetkistä onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin ja olen saanut oman ihmisyyden ja tunteet takaisin. Mieskin kertonut olevansa onnellisempi kuin ikinä kun edes näkee minut ja minun hymyni. Jos on näin onnellinen ja tunteet on tällaisia niin voiko se oikeasti olla väärin?

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat