"Äitipuolena" oleminen

Seuraa 
Liittynyt21.5.2015

Olen miettinyt viime aikoina, että olenko ihan kamala ihminen kun välillä minusta tuntuu suoraan sanottuna, että voisin heittää miesystäväni lapsen komeroon ja jättää sinne... Miehelläni on lapsi ja olemme tunteneet nyt 8kk. Minulla ei ole lapsia. Seurustelun alusta asti olen hyväksynyt sen, että lapsi menee minun edelleni ja lapsen tarpeet ovat etusijalla. Nyt viime aikoina minun on ollut vaikea olla lapsen kanssa. Lapsi on lapsi ja ne kiukuttelevat joskus. Tuntuu välillä, että minulla loppuu keinot lapsen kanssa, tämän kiukunpuuskien aikana. Ja välillä kyllä lapsen isälläkin. Viimeaikoina olen alkanut näkemään aika paljon vain lapsen vikoja (jos niitä edes on?). Pelkään, että ajan kanssa alan vihaamaan lasta, enkä osaa kohdella häntä oikein. Lapsi on viisas ja aistii kyllä jos hänestä ei pidetä.

On lapsessa toki hyvääkin ja meillä on ollut kaksin ja myös kolmistaan hyviä hetkiä ja yritän aina ajan ja voimien mukaan touhuta lapsen kanssa ja kolmistaankin. Yritän kovasti aina tehdä lapsen hyväksi ja parhaaksi, mutta en tee sitä täydellä rakkaudella. Monesti vain siksi, koska täytyy. Koskaan en tietenkään vahingoittaisi lasta.

Välillä on vaikeaa löytää paikkaansa kuviossa, koska en ole lapsen äiti eikä minulla ei ole kokemuksia äitiydestäkään. Olen ajatellut asian niin, että en ole lapselle toinen äiti, vaan aikuinen joka on esimerkkinä ja esikuvana lapselle.. Välillä pelkään omia tunteitani ja ajatuksiani ja sitä, ovatko ne oikein. Mietinkin, että tuntevatko muut "äitipuolet" samoin? Toivotteko te joskus että lasta/lapsia ei olisi edes olemassa, jolloin kaikki olisi vähän helpompaa?

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

Itse en ole ollut samassa tilanteessa mutta läheinen ystäväni kylläkin. Hän kävi läpi aika samanlaisia tunteita kuin sinäkin. Hankalaa oli myös se, että lapsen myötä myös ex-vaimo oli jatkuvasti kuvioissa.

Älä pidä itseäsi kamalana ihmisenä, ainoastaan inhimillisenä. Uskon myös, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä syvemmäksi suhteesi miehesi lapseen vahvistuu. Lapsikin on ihminen vikoineen päivineen, eikä kaikista aikuisistakaan aina pidä,

Vierailija

Helpottavaa kuulla että muutkin painii samojen asioiden kanssa. Itse olen harjoitellut "äitipuolen" (sitaateissa siksi että lapset ovat meillä noin joka toinen viikonloppu ja kaikki lomat) roolia puolitoista vuotta ja nyt on puolen vuoden aikana tullut enemmän mietittyä omaa suhtautumista avokin lapsiin.

Tulee välillä syyllinen olo, täälläkin, että onko sitä ihan kamala ihminen kun ei tunne sellaista välittämistä lapsista kuin oletti. Muksut on kivoja ja pärjäävät koululaisina jo hyvin itsenäisestikin. Meillä menee ihan kivasti ja tietysti teen parhaani heidän hyvinvointinsa eteen, mutta silti omasta mielestä jotain syvempää puuttuu. Olettikohan sitä alitajuisesti että kun lapset ovat meillä, herää äiti-fiilis ja -rakkaus? Nyt kun niin ei ole käynyt, sitä potee huonoa omaatuntoa.

Olen samoilla linjoilla sipalan kanssa tuosta "ei toinen äiti, vaan aikuinen". Äiti on lapsille aina äiti ja me olemme toivottavasti niitä turvallisia aikuisia.

Välillä on vaikea pitää oma paikkansa ja tuntuu pahalta kilpailla lasten kanssa avokin huomiosta. Tuntuu helpommalta luovutta kilpailu . Meillä "kilpailu" kärjistyy kun poika on meillä ja rupeaa kiukuttelemaan, jos ei saa tarpeeksi isänsä huomiota - vetäydyn näissä tilanteissa taka-alalle, mikä ei ehkä ole se oikea menettelytapa. Tosin osa kiukuttelusta menee ihan esipuberteetin piikkiinkin, mutta...

Olen miettinyt myös sitä, että herääkö äitiys myös avokin lapsia kohtaan, sitten kun jos olisi oma ja yhteinen lapsi?

Vierailija

Ihanaa kuulla, että joku muukin ajattelee samoin!

"Olen miettinyt myös sitä, että herääkö äitiys myös avokin lapsia kohtaan, sitten kun jos olisi oma ja yhteinen lapsi? " -Hajatus

Olen miettinyt ihan samaa! Toivon, että joskus tulevaisuudessa miehen kanssa saisimme yhteisiä lapsia. Kävi mielessä ajatus, että heräävätkö ne äidilliset tunteet sitten miehenkin lasta kohtaan, kun tavallaan "fyysisesti" tuntee olevansa äiti. Toinen pelko mikä nuihin mahdollisiin yhteisiin lapsiin liittyy on, että jääkö tuo "ei oma lapseni" sitten vähemmälle huomiolla kokonaan... No turhapa näitä on meittiä vielä kun asia ei ole ajankohtainen.

Tärkeintä kai tässä vaiheessa on, että itse tiedostaa omat tunteensa ja ajatuksensa ja ainakin yrittää olla parempi ihminen ja "äitipuoli". Vaikka se välillä rankkaa onkin.

Vierailija

Näin "äitipuolen" lapsena toivon todella, että kaikki äitipuolet ymmärtävät, että lapsi on tässä kaikessa se viaton osapuoli. Lapsi hakee huomiota keinoilla millä hyvänsä, koska hän on erossa joutunut kuitenkin tosi hataralle pohjalle.

Minun tapauksessa, jossa äitini kuollessa olin hyvin pieni, myös mustasukkaisuus isää kohtaan oli näin jälkikäteen niin ilmiselvää puolin ja toisin, että se aiheutti uskomattomia riitoja. Huonoa käytöstä lapselta ei tarvitse hyväksyä, mutta kannattaa edes yrittää ymmärtää, mitä hän käy tällä hetkellä läpi - hän ei vaan osaa sitä muuten kertoa.

Vierailija

Olipa mukavaa lukea, että muutkin "äitipuolet" kokevat ristiriitaisia tuntemuksia. Olen hakenut tämäntyyppistä keskustelukanavaa, monilla sivustoilla vaan viestinvaihto saa negatiivisia sävyjä. Tästä aiheesta on vaikeaa saada vertaistukea, kun omassa ystäväpiirissäni kukaan ei ole vastaavassa tilanteessa.

Itse olen samanlaisessa tilanteessa muiden kirjoittajien kanssa. Yhdessä ollaan oltu lähes vuoden ja muutimme saman katon alle, jolloin miehen lapset tulivat kuvioihin. Itselläni ei lapsia ole ja jännitin ensimmäistä kohtaamista, mutta kaikki sujui alusta alkaen todella hyvin. Minulla on hyvät välit lapsiin ja voin vilpittömästi sanoa pitäväni heistä erittäin paljon.

Silti tulee tilanteita, jolloin tuntuu että en kestä enää ja myönnän jopa tunteneeni ajoittain mustasukkaisuutta miehen huomiosta. Tätä en ole ikinä sanonut ja yritän olla näyttämättä tunnetilojani, tunteille en voi mitään, mutta ovathan ne järjenvastaisia.

Itse olen ajatellut, että pyrin jatkossa antamaan isälle ja lapsille välillä laatuaikaa keskenään ja lähden itse omien puuhieni pariin. Muutin mieheni perässä toiselle paikkakunnalle ja sen takia omat menot ovat olleet vielä vähissä. Mutta yritän rakentaa itselleni ihmisverkostoja ja löytää harrastuksia uudelta kotipaikalta. Ehkä saan sitä kautta hetkeksi etäisyyttä asioihin ja sitten onkin taas mukavaa olla yhdessä miehen ja lasten kanssa.

Vierailija

Mä olen seurustellut naisen kanssa , jolla on lapsi / lapsia , eikä se ole ollut mulle mikään ongelma. Lapset on olleet osa arkea , ja kun muksuilla on ollut "isäviikonloppu" , niin ollaan saatu kahdenkeskistä aikaa äidin kanssa.
Tosin mulla on omiakin lapsia ( olen siis äiti itsekin ) , jotka ovat hyväksyneet uudet sisarukset yllättävänkin helposti myös sillä ajatuksella , että jakaisivat huoneensa uusien pikkuveljien kanssa.

Luulin aina , että ongelmat lasten suhteen olisivat enemmänkin miesten juttu , mutta on se näköjään joskus ongelma naisillekin.

Kun vielä seurustelin miehen kanssa , niin hän piti mun esikoista omanaan tasan siihen asti kunnes saatiin yhteinen lapsi. Toivottavasti teistä kenellekään ei käy noin , eikä niinkään , että miehen lapsi tulisi kovin mustasukkaiseksi uudelle lapselle.

Muksut saattavat kokea tilanteen niin , että uusi lapsi vie paikan isän sydämessä , saahan uusi vauva olla isän kanssa kaiken aikaa ja edellisestä suhteesta oleva lapsi vain satunnaisesti.
Ei ole ongelmattomia kuvioita nuo , ja helpottaa jos asioista puhutaan ja etenkin jos kaikilla lasta hoitavilla aikuisilla olisi mahdollisimman samanlaiset säännöt lasten kasvatuksen suhteen.

Vierailija

Lueskelin kesälomien aikana sellaisen kirjan kuin Aitipuolen käsikirja (kirjoittajaa en muista). Suosittelen lämpimästi. Ainakin itselle se antoin paljon ja huomasin että samoja asioita on joku muukin miettinyt ihan kirjaksi asti.

Vierailija

Älä suhtaudu liian kireästi, tai älä ole liikaa huolissasi, selviät varmasti. Koin itse ainoaksi vaikeaksi asiaksi hänen isänsä liian pelokkaan asenteen, itse hän sai olla millainen vaan, mutta vieroksui minun oikeita ajatuksiani. Lapsi menee edelle, ensin on vanhempien suhde, siihen pitäisi lapsenkin voida luottaa.

Vierailija

Mulla on just ihan samanlaisia fiiliksiä. Mulla ei itellä oo lapsia mut mun avopuolisolla on kaks lasta ja ne asuu meillä puolet ajasta. Mulle tää tilanne tuli ongelmaksi vasta ku muutettiin yhteen, sitä ennen meillä meni kaikki hyvin. Tää tilanne on nostanu pintaa mulla kaikki ne asiat miks en oo ite halunnu koskaan lapsia, ja nyt ne kuitenkin asuu mun huushollissa. Tää tilanne on jo vaikuttanut meidän parisuhteeseenkin koska mulla on henkisesti niin paha olo. Mä en suoraan sanottuna tiedä mitä mä teen asian kans. Ku en haluis elää vaan puolta ajasta mut en menettää tota miestäkään. Mä oon sisäsesti tosi rikki ja tuntuu et kukaan ei oikeesti ymmärrä. Noi lapset on ihan kivoja ja mua kohtaan ihan jees, mut kuitenkin ne on toisen naisen lapsia ja se nainen ei edes haluis et olisin sen lasten lähellä. Eikä mitään äidillisiä tunteita ainakaan oo heränny. Päinvastoin tää on vahvistanu käsitystä siitä että TODELLAKAAN en haluu ikinä lapsia.

Vierailija

Minulla itellä on kehkeytymässä samanmoinen tilanne.En asu miesystäväni kanssa.Miesystävälläni on 14v tytär asumassa isäni kanssa ja kohta toinen tytär 10v.Minulla itselläni on 18v tytär ni jotain kokemusta on.Kun minä tulin kuviohin ni 14v rupes polttaan röökiä,lintsaamaan.Keräsi kai isänsä huomion sillä.En ole kyllä tutustunut tyttöön kuin sen verran että on sanavalmis tyttö.Kiva tyttö mitä olen vähän tuntenut ja tyttö tietää kyl olemassa oloni.Kohta tulee kai 10v asumaan isänsä luo ja se vaikeuttaa meidän suhdetta entisestään koska tämä nuorempi ei edes tiedä että isällä on uusi..voi olla että tulee oleen aluksi samanmoista .Aika näyttää!

Vierailija

Kirjoittelin tuonne aikaisemmin meidän tilanteesta. Tilanne on mennyt vähän parempaan suuntaan, varsinkin tytön kanssa menee nyt paremmin kun aloitettiin yhteinen harrastus. Kaikki siis sen kannalta hyvin.
Kävin eilen moikaamassa 1v kummityttöäni ja kuulin että perheeseen on tulossa toinen lapsi. Ja nyt minulle tuli sitten vauvakuume... Tai ehkä se on enemmän sellaista kaipausta. Sitä on taas pää pyörällä ajatuksista.
Näillä eväillä jatketaan tätä syksyä :-)

Vierailija

Veikkaan että jos tietäisi etukäteen millaisia tunteita ja kuvioita uusperheen muodostaminen tuo tullessaan, jäisi moni sellainen väliin. No, onneksi elämää ei voikaan tietää ja ihmiset vielä ovat sen verran rohkeita ja avomielesiä, että moni saa uuden mahdollisuuden rakkauteen. Itse olen hieman alle 30 ja elänyt uusperheessä nelisen vuotta. Miehelläni on kaks tyttöä entisestä liitosta ja meillä on nyt pari vuotias yhteinen lapsi. Maailmani muuttui 100% kun tapasin mieheni. Olin sinkku, lapseton, menevä nuori nainen juuri valmistumassa ammattiini ja vapaa tekemään elämälläni mitä vain. Sitten tosiaan, kun vähiten odotin, löytyi mies. Siitä elämästä yhtäkkiä olinkin vieraalla paikkakunnalla uusperheeseen totutteleva "äitipuoli". Ei ollut helppoa, ja vaikka kuinka ajattelin, että itsehän tähän lähdin, tuntui, että liian monimutkaista ja epäreilua minulle. Sitkeä luonne ja halu nähdä mihin suhde voi johtaa, kuitenkin sai jatkamaan suhdetta ja menimme aika pian naimisiin asti. Lapset oli alusta asti miulle mukavia ja heitä ei todellakaan voi moittia mistään, ja heidän vanhempien erosta oli jo monta vuotta. Joten optimaalisissakaan olosuhteissa uusperheen rakantaminen ei ole mutkatonta. Mustasukkaisuus ja epävarmuus nostavat rumaa päätänsä aina kun vähänkin on siihen sopivaa maaperää. Mutta, niille jotka miettivät yhteisen lapsen hankkimista ja parantaako se asioita, sanoisin omasta kokemuksestani, että kyllä se tietyllä tavalla helpottaa kun tulee itsekin oikeasti äidiksi ja saa kunnolla paikkansa perheessä. Toki myös aika tekee tehtävänsä, opitaan tuntemaan toisensa ja luottamaan puolisonsa rakkauteen. Ei tarvitse kilpailla lapsipuolten kanssa, kun tietää missä mennään suhteessa. Lisäksi, kun arki muotoutuu, ei ole niin aikaakaan vatvoa kaikkea. Omaa juurtumistani on tietenkin helpottanut lapsemme lisäksi työ uudella paikkakunnalla ja sen myötä omien uusien ihmissuhteiden syntyminen. Kaikki ei ole miehen varassa jne. varsinkin kun olin hyvin itsenäinen ja sosiaalinen edellisessäkin elämässäni. (;

Vierailija

Mulla melkein samanlainen tausta ku edellä, paitsi että miehen mukana tuli 9 poika ja 11v. tyttö..Erossa lapset jäi isälleen. Lapset ovat äidillään silloin ku ikävä tulee eli ei mitään säännöllisiä viikonlopuja saatikka viikkoja. Lapset ovat viellä siinä iässä etteivät oikein tule toimeen keskenään niin äitille mennään vuoronperään. Ei varmaan kohta vuoteen ole lapset siellä ollut yhtäaikaa kuin hetkiä.
Meillä on miehen kanssa nykyisin yhteinenlapsi ja arki kuluu pojan kanssa väitellen ja tyttö on taas niin kultainen ja iso neiti jo ettei ongelmia oikein edes ole. Suhde miehen lapsiin ei ole muuttunut vaikka "äidiksi" siunauduin. tasasin väliajoin tulee hermoromahduksia ja oisin valmis vaikka maksamaan lasten äidille että ottaa lapset yhtäaikaa edes kerran kuussa viikonlopux. Mut olen sallinut itselleni nämä purkaukset koska hyppäsin minäkin puskasta täyspäiväseksi huoltajaksi näille kullannupuille. En ole kasvanut heidän kiukkujen mukana saatikka että tietäisin miten heidän kasvupohja on tehty ja kun äitille oli itsestäänselvyys ettei lapsia halua mukaansa niin mitä siellä on tapahtunut..Pojalla oli kun heidän elämään tulin niin päämääränä kokeilla miten miten äkkiä jätän heidät. Uhman aikaan äiti löysi toisen miehen ja lähti ja isovanhemmatkaan ei yökylään ota joten voitte kuvitella mikä pojan käytös suurimmaksi osaksi on. Parannustakin on kyllä tullut ja pahimmat tappelut on varmasti käyty ( murrosikää odotellassa =)) että valoa tunnelissa näkyy. Ja siis kun huomioon ottaa että olemme vasta pari vuotta ollut perheenä, ja myönnän että isompien lasten kanssa tekemiset on ollut vähällä kasvavan mahan ja nyt siis jo kohta vuoden ikäisen kanssa. Mutta selvitty ollaan ja pojalle varmaan käy pikku hiljaa selville etten ole lähdössä minnekkään ja hänen parastaan ajattelen jos en anna loskakeliin mennä tennareissa. JA uskon että asiat viellä paranee ku pikkunen kasvaa ja saa liikkumavaraa enempi sit joka puolelle. Mutta siis kuvittelin pystyväni olemaan parempikin äitipuoli näille miehen lapsille mutta viellä kaukana ollaan. Helpompi ois tyytyä vähempääkin mutta kun heidän äiti on niin "huono" ottamaan heitä ja olemaan heidän kanssa niin kuka mukaan ku minä voin olla parempi.. kuulostaa ehkä tyhmältä mut minä tunnen niin ja kun ei oikein pysty kaikkeaan antamaan ku pienin vaatii nyt sit ja saa kaiken sen huomion minkä varmasti on myös isommat saaneet aikanaan.. en tiedä yhtään pysyttekö mukana jutussa. mut siis kokopäiväisenä äitipuolena olo on kamppailua jokatoinen päivä. Ja olisin varma että helpottaisi jos näitä "äitiviikonloppuja" olisi enempi, saisin edes välillä nauttia pienen ydinperheen rauhallisuudesta ja keskittyä nauttimaan pienimmäisestä ja isistä.
Jos jossittelemaan kävisin niin kaikki voisi varmaan olla toisin..jos en olisi tullut raskaaksi ja tutustumis/kotiutumis vaihe olisi ollut pidempi niin asiat olisi varmaan hiukan eritavalla ja jos vaatisin säännölliset vierailut äidin luona.. mut näillä mennään ja pärjätään..ei lasten menneisyyttä voi muuttaa ku ajalla ja siis tarkoitan tällä sitä miten eri tavalla minä olisin kasvupohjan tehnyt ja miten niitä voin nyt koittaa muuttaa niin että saan itselleni jaksamista. Voimia teille kaikille äitipuolille, sitä tarvitaan. Ja pitäkää pintanne!

Vierailija

Kiitos kommenteistanne ja kertomuksista, ne rohkaisevat minua äitpuoleksi tulemisessa. menen toukokuussa naimisiin miehen kanssa jolla 3 lasta ja ex vaimo, jonka kanssa yritän tehdä tuttavuutta ja tulla toimeen. todellakaan hänen ex kanssa toimeen tuleminen ei ole helppoa, hieman vaikea tapaus. neuvoja??

Koen juuri niitä tunteita, että kun en ole lasten äiti niin yritän olla hyvä luotettava aikuinen ei siinä oikein muuta voi , mutta joskus tuntuu että onko mulle paikaa tässä perheessä. Ongelmana on vielä' se, että aijon tämän miehen kanssa muuttaa kauemmaksi hänen ex toiselle paikkakunnalle (1h ajomatkan päähän) ja lasten asumisest ovat mietinnässä kuka asuu kenenkin luona tästä edespäin. pitisikö antaa lasten vanhempien hoitaa asiat keskenään,? puuttuminen tai mielipiteiden antaminen ei taida auttaa.

 

 

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat