Kuinka kadotin ilon

Vierailija

Vertailin itseäni aina muihin, tunsin huonommuutta, häpesin itseäni ja luulin olevani ruma. Yläasteelta se alkoi. En uskaltanut enää syödä ruokalassa, koska minua kiusattiin ja härnättiin jopa ruokaillessani. Olin hoikka ja pitkä, kympin oppilas. Ihan tavallisen näköinen, kai, kauniiksikin jotkut sanoivat, en uskonut. Minulla ei ollut itsetuntoa, en tiennyt arvoani, ei ollut edes aikaa ajatella moisia. Liikuntaharrastukset, musiikki ja koulu imivät mehut. Kyllähän sitä halusi kuulua joukkoon ja olla ns. normaali. Halusin minäkin kavereita ja olla hyväksytty, kuulua joukkoon. Minulla oli omat kaverini kiusaamisesta huolimatta. Olin selviytyjä. Murrosiästä jäi kalloon pelko, että olisin poikkeava, varsinkin juuri ulkonäköni takia. Olin äärettömän kiltti ihminen. En minä sitä silloin ajatellut. Kun menin yliopistoon, pojat pörräsivät ympärilläni. Sain hyväksyntää olemalla ihan oma itseni. Nauru ja huumori olivat pelastukseni, revin ne jostain apuun. Toiset tytöt alkoivat kiusata ja olivat kateellisia. En minä sitä silloin ajatellut enkä ehtinyt. Minulla oli kiire valmistua ja saada ammatti. Sain burnoutin. Jouduin psykiatriseen hoitoon. Välistä olin töissä, välistä suljetulla. Vähitellen tilanne kääntyi mm. voimakkaitten paniikki- ja ahdistuskohtausten takia sellaiseksi, että jouduin eläkkeelle, 37-vuotiaana. Niinpä.

Silti olen onnellinen. Olen elänyt elämää, joka ei mennyt "kaavan mukaan". Nykyään olen paljon onnellisempi kuin oravanpyörässä. Sain tilalle ilon ja kauneuden, kun luovuin suorittamisesta ja miellyttämisestä. Uskallan jo HENGITTÄÄ!

Kadotin ilon suorittamalla elämää. Kadotin itseni huonossa repivässä parisuhteessa. Kadotin ilon valittamalla ja säälimällä itseäni. Kadotin ilon pitämällä itseäni epäonnistuneena. Kadotin ilon yrittämällä olla kuin muut (ettei kukaan kiusaisi, enää...) Kadotin itseni luulemalla, että on olemassa standardi-ihminen.

Joskus pitää kadottaa löytääkseen.
Oikein hyvää viikonloppua kaikille!

Kommentit (1)

Vierailija
Vierailija

Vertailin itseäni aina muihin, tunsin huonommuutta, häpesin itseäni ja luulin olevani ruma. Yläasteelta se alkoi. En uskaltanut enää syödä ruokalassa, koska minua kiusattiin ja härnättiin jopa ruokaillessani. Olin hoikka ja pitkä, kympin oppilas. Ihan tavallisen näköinen, kai, kauniiksikin jotkut sanoivat, en uskonut. Minulla ei ollut itsetuntoa, en tiennyt arvoani, ei ollut edes aikaa ajatella moisia. Liikuntaharrastukset, musiikki ja koulu imivät mehut. Kyllähän sitä halusi kuulua joukkoon ja olla ns. normaali. Halusin minäkin kavereita ja olla hyväksytty, kuulua joukkoon. Minulla oli omat kaverini kiusaamisesta huolimatta. Olin selviytyjä. Murrosiästä jäi kalloon pelko, että olisin poikkeava, varsinkin juuri ulkonäköni takia. Olin äärettömän kiltti ihminen. En minä sitä silloin ajatellut. Kun menin yliopistoon, pojat pörräsivät ympärilläni. Sain hyväksyntää olemalla ihan oma itseni. Nauru ja huumori olivat pelastukseni, revin ne jostain apuun. Toiset tytöt alkoivat kiusata ja olivat kateellisia. En minä sitä silloin ajatellut enkä ehtinyt. Minulla oli kiire valmistua ja saada ammatti. Sain burnoutin. Jouduin psykiatriseen hoitoon. Välistä olin töissä, välistä suljetulla. Vähitellen tilanne kääntyi mm. voimakkaitten paniikki- ja ahdistuskohtausten takia sellaiseksi, että jouduin eläkkeelle, 37-vuotiaana. Niinpä.

Silti olen onnellinen. Olen elänyt elämää, joka ei mennyt "kaavan mukaan". Nykyään olen paljon onnellisempi kuin oravanpyörässä. Sain tilalle ilon ja kauneuden, kun luovuin suorittamisesta ja miellyttämisestä. Uskallan jo HENGITTÄÄ!

Kadotin ilon suorittamalla elämää. Kadotin itseni huonossa repivässä parisuhteessa. Kadotin ilon valittamalla ja säälimällä itseäni. Kadotin ilon pitämällä itseäni epäonnistuneena. Kadotin ilon yrittämällä olla kuin muut (ettei kukaan kiusaisi, enää...) Kadotin itseni luulemalla, että on olemassa standardi-ihminen.

Joskus pitää kadottaa löytääkseen.
Oikein hyvää viikonloppua kaikille!

 

Valoa!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat