rakastuminen suhteen ulkopuoliseen

Vierailija

Tästä on kirjoitettu paljon, mutta tilanteeseeni ei tunnu löytyvän keskustelua juuri omilla parametreillä.

Olen kolmeakymppiä lähestyvä koulutettu nainen. Olen ollut sopuisassa suhteessa nykyisen avomieheni kanssa opiskeluajan alusta, kymmenisen vuotta. Nyt tilanteemme on aika yhtäkkiä kärjistynyt aivan mielettömään tilanteeseen, koska olen ollut vajaan vuoden ihastunut työkaveriini. Tunne on molemminpuolinen, vielä siten, että työkaverini on aivan hullaantunut, sanoo että minun kanssa haluaa naimisiin. Seksiä hänen kanssaan ei ole ollut, muutamia suudelmia kyllä. En voisi pettää, vaikka jollekin suudelma jo on sitä. Ongelma on tällä hetkellä se, että ihastumisen tunteet alkoivat täysin kaveripohjalta, itseasiassa hän on niin hyvä ystävä minulle, että olen vatvonut ja vatvonut, mitä ihmettä voin tehdä. Muutaman kuukauden ajan olemme avomieheni kanssa tätä voineet puida, kun olen viimein ottanut tunteeni toista miestä kohtaan esille. Tämä on ollut elämäni hirveintä aikaa, en osaa toimia. En tiedä, mitä tunnen, enkä osaa päättää mitään. Avomieheni kärsii. Olen pitänyt työkaveria silti vielä ns. kuvioissa mukana, jutellut ja lounastanut. Ja kontroli onkin pitänyt, mutta ei ehkä puheiden tasolla. Olen itsekin heikkona hetkenä tunnustanut hänelle että rakastan. Se tuntuu virheeltä, mutta halusin silti testata, mitä sen sanomisesta seuraisi. No, tunteet tuntuivat vain voimistuvan.

Lyhyestä (?) virsi kaunis. Onko kukaan selvinnyt liitossaan voimakkaasta rakastumisen tunteesta ulkopuoliseen ehjin nahoin ja säilyttäen suhteensa? Mietin tätä, varsinkin kun avomieheni kanssa seksiä ei ole ollut vuoteen. Sanoisin, että minun haluttomuuteni takia, jonka alkuperä saattaa juontaa mieheni masennukseen, joka tuntuu vieläkin jatkuvan. Ainakin meidän välinen eroottinen yhtyeytemme on hiipunut. Ehkä en osaa päättää mitä tekisin, koska avomieheni uhkaa katkaista kaikki välit, jos päädyn toiseen mieheen. Hän ei haluaisi säilyttää syvää ystävyyttämme, joka meillä parisuhteen läheisyyden puuttumisesta huolimatta on koko ajan ollut. Tämä tuntuu kiristykseltä, ja olen nyt suostunut panemaan kontaktin työkaveriini kokonaan jäähylle, jotta kotona tilanne rauhoittuisi. Silti sekin oli äärimmäinen keino, jota en olisi halunnut tehdä. Nykyinen tilanne tuntuu jähmettävän päätöksentekokykyni täysin. Rakastan avomiestäni, mutta en ole enää varma, millä tavalla. Jos koen seksuaalisen haluni heräävän vain toisen miehen läsnäollessa, auttaako tässä enää terapia? Olen myös ollut elämässäni vain avomieheni kanssa sängyssä, joten en voi tietää, kuinka seksuaalinen olen. Kuulostaa sairaalta, mutta jos voisin luvan kanssa kokeilla toisen miehen kanssa, ja todeta, että seksi toimii, päätös olisi helpompi. Olen herkkä ihminen ja pelkään toimivani tässä tilanteessa vain hylkäämisen pelon alaisena, kuulematta omia tunteitani. Hyvät ihmiset, auttakaa!

Kommentit (6)

Vierailija

Näyttää siltä, että tiedät varsin hyvin mitä haluat, mutta koska haluat koko paketin, eikä se näytä mahdolliseslta, emmit. Haluat uuden miehen, mutta säilyttää syvän ystävyytesi nykyisen miehesi kanssa. Ja kun avomies ei tätä halua, vaan sanoo pistävänsä välit poikki, koet sen kiristykseksi. Naurettavaa itsekkyyttä puoleltasi. Aika harva pystyy ystävyyteen sen jälkeen kun tulee jätetyksi kolmannen osapuolen takia.

On ehkä aika oppia, että kaikkea ei voi saada. Joko pidät nykyisen avomiehesi ja tyydyt seksittömään ystävyyssuhteeseen tai sitten menetätä rakkaan ystävän ja sukellat uuteen suhteeseen. Sinun on vaan tehtävä vaikea valinta. Ei tässä kukaan ulkopuolinen voi auttaa.

Vierailija

Ehkä sinun olisi paras olla itseksesi jonkin aikaa ja tutustua itseesi. Kun tunnet itsesi, tiedät mitä haluat ja ja uskallat elää itsesi näköistä elämää etkä odota kenenkään miehen tekevän sinut onnelliseksi. Kun olet henkisesti kasassa, et hae suhteen ulkopuolelta elämyksiä vaan keskityt olemaan onnellinen sen ihmisen kanssa jonka olet valinnut, oli se sitten nykyinen miehesi tai joku jota et ole vielä tavannut.

Tuo pättämättömyytesi loukkaa nyt kaikkia osapuolia ja erityisesti nykyistä miestäsi.

Vierailija

Hei, olen vilpittömästi myös sitä mieltä että tuo asia tulee kaivertamaan omat jälkensä jokatapuksessa sinuun. Eli ota selvää elämästäsi, eli itsestäsi. Kunnioitan kunnollisuuttasi, sekä avoimuuttasi. Mutta annan vain yhden neuvon, kuuntele sydäntäsi. Jääkö asia ikuisesti vaivaamaan, jos et ota selvää? Jos on näin niin teet sekä itsellesi että miehellesi palveluksen, josta tulette olemaan kiitollisia. Muista, se uusikin voi nimittäin olla pettymys...mutta sitten olet ainakin viisaampi.

Kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija

Miksi naisen pitää olla naiselle susi? Edellinen vastaaja jääköön rauhassa omaan pyhimysmaailmaansa. Eihän AP edes ole pettänyt ketään, joten jätetäänpä jeesustelu sikseen.
Sitten vastaukseen: Olin itse hieman vastaavassa tilanteessa vuosia sitten. Pidin seurustelukumppanistani, mutta suurempi yhteys puuttui. Myös minä olisin halunnut maistaa ruohoa aidan toisella puolen, mutten halunnut pettää enkä jättää. Lopulta asiat ajautuivat siihen pisteeseen että meillä tuli ero. Aluksi oli hemmetin vaikeaa ja tilannetta kesti kieltämättä kauan. Sitten pikkuhiljaa aloin myös tunteen tasolla tajuamaan, ettei exäni ollut minulle se oikea. Tämän suhteen jälkeen olen seurustellut useamman eri miehen kanssa. On ollut huonompia vaihtoehtoja kuin exäni ja yksi parempi, joka valitettavasti osoittautui ikuiseksi vagabondiksi. En kuitenkaan kadu eroa pitkästä suhteestani.
Vaikuttaa siltä, että olet miesystäväsi kanssa tullut tien päähän. Seurustelusuhteeseen kuuluu sukupuolisuus. Alle kolmikymppisellä naisella vuoden seksittömyys on todella pitkä aika. Jos eroatte, tulet todennäköisesti aluksi voimaan huonosti, jopa potemaan syyllisyyttä etenkin miehesi masennustila huomioonottaen. Mutta mietipä vaihtoehtoa: haluatko kahdeksankymppisenä ajatella elämääsi taaksepäin ja todeta, että tulit viettäneeksii sen ilman kipinöitä, olla möllöttäen? Ihmisellä on vastuu myös suhteessa itseensä ja omaan onnellisuuteensa. Aina voit sitäpaitsi tarjota avomiehellesi mahdollisuuden ystävyyteen myös eron jälkeen. Ehkä hän jossain vaiheessa tarttuukin tarjoukseen. Vielä varoituksen sana: älä luota siihen, että kipinät ihastuksesi kanssa syventyvät rakkaudeksi. Jos asiat eivät etene toivomaasi suuntaan, niin sitten sekin asia vain eletään läpi. Kyllä se oikeakin sieltä vielä jonain päivänä eteesi kävelee. :)

Vierailija

Olen muutama vuosi sitten ollut jossain määrin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Olin ensimmäisessä "vakavassa" seurustelusuhteessani, jonka kantavin voima oli alusta saakka ollut syvä ystävyys. Täydensimme toistemme lauseita, ja nauroimme paljon. Suhteessamme kuitenkin hiersi se, ettei välillämme ollut eroottista vetovoimaa juuri lainkaan. Toisaalta täydensimme toisiamme ehkä liiankin hyvin: hän oli paras ystäväni, ja pelko hänen ystävyytensä menettämisestä oli suuri silloinkin, kun suhteemme ongelmat alkoivat käydä ylittämättömiksi,

Tuon suhteen aikana myös ihastuin välillä muihin miehiin, ja kuvittelin, millaista olisi olla jonkun toisen kanssa. Lopulta myös hän ihastui opiskelukaveriinsa, ja halusi erota. Siitä alkoi soutaminen ja huopaaminen, josta nyt jälkikäteen katsottuna luopuisin, jos voisin.

Viimein kuitenkin päätin, että mieluummin yksin kuin "huonossa" suhteessa, ja lopetin huopaamisen entisen poikaystäväni kanssa. Menetin hänen ystävyytensä täysin, ja olinkin hetken aivan hukassa: kuka olen ilman häntä? Kenen kanssa nyt jaan asiat, kenen kanssa nauran? Erotessahan katoaa koko "kahden ihmisen rakentama maailma"- yhteinen kieli ja tavat.

Nykyisin olen kuitenkin minulle sopivimmassa mahdollisessa ihmissuhteessa. Olemme olleet yhdessä pian viisi vuotta, ja olen joka päivä hyvin kiitollinen ja onnellinen löytämästäni kumppanista. Hän ei ole paras ystäväni, jonka kanssa olen "samoilla taajuuksilla kaikessa", vaan hän on kumppanini, jota haluan ymmärtää silloinkin kun en ole. Mielestäni hän on komea ja vetovoimainen, ja luulenkin, että suhteemme salaisuus on keskinäisessä kunnioituksessamme. Emme ole yhdessä siksi, että se olisi jokin "mystinen kohtalo" tai olisimme sielunkumppaneita, vaan koska jostain syystä vedämme toisiamme puoleemme ja haluamme olla yhdessä. Tässä suhteessa en olekaan haikaillut muita, vaan päinvastoin kokenut suurta onnea siitä, ettei elämäni energia "enää" kulu ihmissuhteeni pohtimiseen. Kun kotona on kaikki hyvin, on eri tavalla voimavaroja antautua myös muille mielenkiinnon kohteille. Myös muu sosiaalinen elämäni on parantunut, koska en enää elä "bestikseni" kanssa, vaan elämässäni on tilaa useammille erilaisille ihmissuhteille.

omat oppituntini olivatkin lopulta seuraavat:

1. Jo ihastumisista kertominen on hälytysmerkki. Jos todella rakastaa ja arvostaa kumppaniaan, ei halua tätä satuttaa, tai vaarantaa suhteen "luottamuspohjaa". Kumppanisi on todennäköisesti juuri nyt loukkaantunut ja puolustusasemissa, mutta mikäli jatkatte yhdessä, hänen voi olla jatkossa vaikeata luottaa sinuun, tai ylipäänsä nähdä sinua "samoin kuin aiemmin". (Jos kuitenkin todella rakastat häntä, ja olet valmis korjaamaan sen mitä korjattavissa on, voi suhteenne toki parhaassa tapauksessa muuttua vain aiempaa arvokkaammaksi teille molemmille.)

2. Aiemman kommentoijan tavoin olen samaa mieltä siitä, että elämäänsä ja suhteeseensa tyytyväinen ihminen ei ole altis suhteen ulkopuolisille ihastumisille - tai ainakaan siinä määrin, että edes haluaisi niiden suhteen tapahtuvan yhtään mitään. Sinun kannattaakin kysyä itseltäsi, mihin oikeastaan ihastuit työkaverissasi? Suuri osa ihastumisesta kun on väistämättä myös omien unelmien, toiveiden ja haaveiden projisoimista toiseen ihmiseen. Ihastumisen syiden tarkka erittely auttaakin sinua ehkä hahmottamaan sitä, mitä elämältäsi oikeastaan juuri nyt kaipaat.

3. Edelliseen liittyen, elämää ei kannata rakentaa peloille, vaan tavoitteille. Eroaminen ja ystävyyden menettäminen sattuvat, mutta niistä selviää kyllä. Maailma on mahdollisia ystäviä täynnä, mutta kumppanuudessa valitset sen, millaiselle pohjalle tunne-elämäsi jatkossa rakentuu. Mietithän siis myös sitä, mihin aikanaan rakastuit nykyisessä kumppanissasi. Ovatko nuo asiat edelleen elämässäsi tärkeitä, entä oliko välillänne alunperinkään intohimoa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että jokainen aiemmista kumppaneistani on jotenkin edustanut sitä kehitystehtävää, joka on ollut kohdallani kulloinkin ajankohtainen. Myös nykyisen kumppanini kohdalla on ollut näin, ja sittemmin olenkin huomannut, ettei tämä ns. johdattava tekijä ole enää nykyisin niin merkittävässä roolissa kuin aiemmin. Hyvässä suhteessa ihmiset kuitenkin kasvavat kenties sillä tavalla "samaan suuntaan", että he kykenevät vastaamaan myös toistensa sen hetkisiin toiveisiin. Niin. Ehkä erilleen kasvamisessa on kyse juuri siitä, että tavoitteet ja elämänpiirit erkanevat. Onko teille käynyt niin?

Tärkeintä on se, mihin olet valmis sitoutumaan. Millainen ihminen haluat olla, ja miten se mahdollistuisi? Olet vielä nuori, eikä tilanteenne ilmeisesti koske esimerkiksi lapsia, joten nyt jos koskaan onkin hyvä pohtia sitä, millaisin eväin suuntaudut tuleviin vuosikymmeniin. Ikäsi puolesta mietinkin, että ihastuminen saattaa liittyä käymääsi ns. kolmenkympin "siirtymäkriisiin", ja suosittelenkin tutustumaan esimerkiksi aihetta käsittelevään kirjalllisuuteen. Myös esimerkiksi Kari Kiianmaan kirja "Hyvä ero, uusi elämä" tarjoaa välineitä pohtia sitä, oletteko eroamassa ns. oikeista syistä. Voimia sinulle!

Vierailija

Mikä tuo kimpaantuminen pyhimyksistä oikein oli?

Monille käy niin, että opiskeluaikojen suhde loppuu kolmenkympin korvilla. Ero on vaikea, koska yhteistä elämää on jo liki 10 vuotta takana mutta monilla suhde jää junnaamaan paikoillaan vuosiksi. Mieti rohkeasti sitä, mitä elämältäsi haluat. Jos olette avomiehesi kanssa tarkoitetut toisillenne, hän kyllä kestää sen että olet se ihminen joka todella olet. Nyt vähän vaikuttaa siltä, että menette hänen masennuksensa ehdoilla. Se ei toimi. Ala tehdä niitä asioita, joita todella haluat tehdä ja mistä nautit. Asiasi selkiytyvät kyllä ja jossain vaiheessa uskallat tehdä päätöksen.

Minulla on kokemusta siitä, että väljähtyneen avioliiton takana olikin oma tyytymättömyyteni ja se etten ollut uskaltanut elää itseni näköistä elämää. Kun vihdoin aloin purkaa miehelleni tuntojani, hän kannustikin minua harrastamaan jotakin uutta, miettimään alan vaihtoa ja muutenkin ottamaan omaa tilaa koska selvästi sitä tarvitsin. Kriisin jälkeen näin mieheni taas rakastuneen silmin ja tiesin miksi aikanaan hänet valitsin. Minä opin sen, että elämän mittaisessa suhteessa molemmilla pitää olla tilaa kasvaa. Jos jommalla kummalla ei ole lupa kasvaa, se näivettää koko yhteisen elämän.

Voimia sinulle!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat