Vastaus

JenniN

Niin kovin tuttua. Näiden asioiden kanssa on myös itse tullut se reilut 15 vuotta painittua, välillä niskalenkin on saanut masennus, joskus taas minä. Aaltoliikettähän tämä on.

Tammi- ja helmikuu on jostain syystä aina mulle sitä vaikeaa aikaa. Toki vuodet on erilaisia, joskus on helpompia, joskus raskaampia. Tällä hetkellä taas huomaan, että on vähän raskaampi vuosi. Niskassa painaa aika paljon myös puolen vuoden vuoden hyvinkin hevi työstressi. Työstressin aiheuttaja loppui joulun aikaan ja nyt kun on lusittu juhlapyhät ja arki on palannut, huomaa että stressi alkaa purkaantumaan. Tällä hetkellä on tosi vaikea jaksaa mitään, haluaisi vaan erakoitua sohvan pohjalle, siitä ehkä korkeintaan välillä sänkyyn hiippaillen. Tuntuu että elää tietynlaisessa umpiossa; on vain tämä tahmea hetki, ei tulevaisuutta. Menneisyyskin on läsnä vain sen verran, että se kuiskii minun olevan totaalinen epäonnistuja ja huono ihminen. Onnistumisia ei ole, tai ainakaan ne eivät ole muistamisen arvoisia. Sellainen tasainen harmaus, jossa tekisi mieli itkeä, mutta ei pysty edes siihen.

Tämä kuulostaa ihan kamalan vakavalta, mutta koska mulla on niin monen vuoden kokemus tästä, tiedän, että kyllä se tästä taas kevättä kohden helpottaa. Tai jossain vaiheessa. Että vaikka nyt on paska olo, se ei kestä loputtomiin. "This too shall pass", sen olen omaksunut motokseni.

Usein näiden kausien aikana mulle tulee fiilis, että en edes ansaitse voida paremmin. Että on tavallaan itsepetosta tehdä asioita, joiden ansiosta voisi paremmin. Nyt olen päättänyt, että en suostu kuuntelemaan tätä puolta, vaan vaikka hampaat irvessä teen edes jotain pientä, mikä tuntuu edes ihan hippusen verran hyvältä. Esimerkiksi, kun vihdoin pääsen ulos, valitsen ihanan kornit leopardi-talvikenkäni, jotka ovat sekoitus Anita Hirvosta ja lumimiestä. Niistä tulee yksi pieni huvituksen pirskahdus. Tai pakotan itseni ajattelemaan tulevaisuuteen. Ensi kesän lomaa esimerkiksi. Maailma on olemassa vielä silloinkin, uskoin siihen tai en. Ja varovasti yritän miettiä jotain tosi ihanaa, mitä silloin tekisin. Voi hyvin olla, ettei se toteudu lainkaan, mutta se ainakin vie askeleen verran sumun tuolle puolelle. Tai vaikka sohvalla maatessani katson viidennenkymmenennen kerran sen brittikomediasarjan, joka saa mut aina edes vähän huvittumaan.

Nämä kuulostaa tosi pieniltä asioilta ja varmasti on sellaisia, jotka jollain toisella ei toimi ollenkaan. Kaikki me ollaan masennuksen edessäkin erilaisia. Mutta mulle ne on asioita, joihin tarttumalla saan itseäni edes hieman takaisin elävien kirjoihin. Jokaisella on omat juttunsa ja saakin olla. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja masennuksessa.

Anteeksi pitkä sepustukseni, tää avautuminen on kai nyt yksi osa mun prosessiani. Mutta kiitos että kirjoitit asiasta. Tästä on todella tärkeää puhua. Tästä kärsii niin moni, joka uskoo olevansa kaiken avun ulottumattomissa. Siksi on elintärkeää kuuluttaa maailmalle, että ei, kyllä meitä on muitakin.