Annikalla oli jo lähete lihavuusleikkaukseen, mutta hän päätti vielä yrittää omin päin – on pudottanut 270 kilosta jo 60 kiloa

Annikalla oli jo lähete lihavuusleikkaukseen, mutta hän päätti vielä yrittää omin päin – on pudottanut 270 kilosta jo 60 kiloa

Annika opetteli syömään riittävästi ja pukemaan jalkaan pinkit pöksyt, vaikka alkuun vähän jännitti.

Koko elämän jatkunut ylipaino on alkanut talttua, kun Annika Mäkinen ymmärsi, ettei pelkkä painonpudotus auta. Lue koko juttu

Kommentit (15)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ruuasta se painonpudotus ja painon pitäminen lähtee. Liikunta tulee siihen sitten mukaan tukemaan. 7500 kcal = 1 kg. Siis 7500 kcal enemmän tai vähemmän syötynä, juotuna, liikuttuna esim. kuukaudessa merkkaa +/-1 kg painossa. Kalorimittari ranteeseen ja netistä sekä pakkauksista etsimään ruuan kaloripitoisuuksia. Sillä se lähtee isokin ylipaino putoamaan ja jopa nopeasti. Jossain vaiheessa kannattaa sitten ottaa ravitsemus- ja/tai liikuntaneuvontaa joko ravitsemusneuvojalta tai pt:ltä. Mitä vähemmän ylikiloja sitä vaikeammaksi ja hitaammaksi painonpudotus käy. Tsemppiä kaikille pudottajille. 

Vierailija

Ihana tarina ja uskon sen toimivan erinomaisena vertaistukena muille reilusti ylipainoisille. Ihan eri uskottavuus kuin vaikka sillä, että sixpackin omaava PT kertoo laihtumisen olevan mahdollista. Tykkään myös, että tämä juttu on tehty kun normaalipainoon on vielä matkaa. Matkanteostakin voi olla tyytyväinen ja nythän Annikan elämä on jo tehnyt täyskäännöksen. Hieno nainen! 
Toisaalta toivon hartaasti, että aikuiset jaksaisivat tarjota murheita kokeneelle lapselle muutakin kuin herkkuja. Kuunteleva korva ja hyväksyvä läsnäolo voittavat karkkipussin 6-0!

Vierailija

Hieno juttu! Olen tosiaankin epäileväinen lihavuusleikkauksista. Todella merkittävä ylipaino johtuu yleensä ihan muusta syystä kuin vain että herkuttelee liikaa tms. Annika on lähtenyt lähestymään ongelmaa oikeasta vinkkelistä. Hienot tulokset jo nyt. Tsemppiä jatkoon.

jyväskylä

Taas yksi juttu, jossa laihtuminen ja siihen liittyvät keinot ja pyrkimykset nostetaan kultatarjottimelle jättäen sivurooliin se, miten tärkeän pään sisäisen työn tuo kaikki vaatii. 
Tuntematta Annikaa en tietenkään voi sanoa, miten pitkä terapiassa ja vapaa-ajalla tehty aivotyöskentely tässä on takana, mutta se sivuutetaan tosi lyhyesti ja keskitytään siihen, miten Annika on ruvennut liikkumaan ja syömään.

Tuo on niin turhauttavaa. Melkein kaikissa uutisoinneissa ja niiden kommenttikentissä hypetetään laihtumisen tärkeyttä. Niinkuin syömisriippuvaisen käyttäytymisen muutoksen tärkein asia olisi se laihtuminen. Niinkuin sillä, että vuosikaudet on pään sisällä keskittynyt mm..
a) halveksimaan itseään syömisriippuvaisen käytöksen takia
b) ajattelemaan ruokaa/syömistä joko niin, että mitä seuraavaksi tai niin, että mitä ei saa ainakaan syödä
c) vertaamaan itseään niihin ihmisiin, joilla syöminen ei ole ongelma
d)... e) f) g) .... ä) ö)

Niin tuosta ajatusrumbasta pikkuhiljaa eroon päästessään ja sitä hiljentäessäänkin on muistettava, että KYLLÄ LAIHTUMINEN ON SE TÄRKEIN ASIA! Yhtään vähättelemättä sairaalloisen ylipainon merkitystä terveydelle ja ololle, niin haluaisin joskus nähdä artikkelin, jossa kerrotaan, miten ihmisen ajattelu on muuttunut, mitä se on vaatinut, kuinka ympäröivä yhteiskunta pitää yllä sairaalloista syömissuhdeta, miten sen muuttaminen on vaikeaa ja miten muutosprosessi ei ole yksiviivainen sarja onnistumisia. Mutta ei. Kyllä vain niin hiton tärkeää on se, että kerrotaan paljonko on pudonnut ja miten on syöty ja liikuttu. 

Punkero

Ihana lukea tämä! Seuraan myös IG:ssä ja jaan kyllä monet kokemukset. Olet ihana Annika!Itselläkin ylipainoa kymmeniä kiloja ja huomaan, että kun asia tulee puheeksi esim.työterveyshuollossa niin ainoa hoito mitä siihen tarjotaan on lihavuusleikkaus..whaat! Eikö ylipainoon ole enää muita hoitoja..? Ja niinkuin Annikakin jutussa kertoo,tiedän että syy lihomiseen ja holtittomaan syömiseen on jossain muualla kuin vatsalaukussani. Se on puhtaasti tunneperäistä ja pelkään, että niin pitkään kuin se syömisen syy on olemassa,mikään leikkaus ei paranna tilannetta lopullisesti. Olisi vielä kamalampaa huomata, että 2 vuotta leikkauksen jälkeen olen samassa tilanteessa kuin ennen leikkausta...ei kiitos!! Täytyy vielä jatkaa huhuilua terapian perään...

Toisinaan vain kymmenen metrin...

Henkiökohtainen terapia on kuitenkin henkilökohtaista ja yksityistä, minusta on ymmärrettävää, ettei sitä avattu tässä enempää. Sallitaan sentään yksityisyys ja ollaan hienotunteisia, kullakin on omat monimutkaiset mielen rakennelmat ja elämänkokemukset, rauha niille ja niiden käsittelylle ja ymmärtämiselle. 

Upeaa työskentelyä, sen voi nähdä. Mikä elämänilo tulvii kasvokuvasta! Itsekin koen aaltoilevan sairauden vuoksi jatkuvaa taistelua siinä, jaksanko kävellä 50 metriä tai voisinko tänään haaveilla enemmästä. Se on totinen paikka, mutta sen koettuaan, käsittää ja iloitsee toisenkin puolesta siitä vapauden tunteesta, se on todella huikaiseva, kun sen saa kokea. Kaikkea hyvää! 

Vierailija

"Taas yksi juttu, jossa laihtuminen ja siihen liittyvät keinot ja pyrkimykset nostetaan kultatarjottimelle jättäen sivurooliin se, miten tärkeän pään sisäisen työn tuo kaikki vaatii. ", kirjoitti joku.

Jutussa kerrotaan: "Terapiassa Annika tajusi, että tunteet olivat ajaneet hänet jo lapsena syömään väärin. Hän oli oppinut lääkitsemään surua, ikävää, häpeää ja muita kipeitä tunteita herkuilla, ja myöhemmin kierre vain paheni kiusaamisen ja huonon itsetunnon myötä. Hän ei koskaan voisi laihtua, jollei oppisi käsittelemään myös tunteitaan."

Sitä vaan, että kannattaisikohan lukea ensin juttu ja sitten vasta kommentoida...

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat