Riitta, 44: ”Ystäväni erosi raskausaikana ja synnytti sairaan lapsen – ja nyt hän imee kaiken energiani”

Riitta, 44: ”Ystäväni erosi raskausaikana ja synnytti sairaan lapsen – ja nyt hän imee kaiken energiani”

Onko pakko jaksaa olla tukena, kun ystävän elämäntilanne käy sietämättömän raskaaksi?Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (55)

nykyaikainen orja

Olen kohdannut useita tuollaisia hyväksikäyttäjiä elämäni aikana, ikinä et saa mitään takaisin, kun ethän sinä tarvi mitään apua tai tukea, kun olet hyväksikäyttäjien mielestä fiksu ja vahva, joten pärjäät ilman apua ja samantien saat olla jonkun toisen henkinen ja fyysinen selkäranka. Ei silläkään merkitystä, että 20 vuotta olen itse kärsinyt mielenterveysongelmista ja usein ne on pahentunut juuri tälläisen hyväksikäytön seurauksena. Minun siskoni on näistä pahin, kerran sanoin itse hajalla ja väsyneenä, että hänen täytyy turvautua ammattiapuun ja antaa minun hengähtää, koska itsemurha tuntui minusta jo hyvältä vaihtoehdolta, niin rakas siskoni tästä neuvosta suuttuneenä väitti ettei kukaan välitä hänestä ja kiipesi parvekkeen kaiteelle. Minun piti jälleen kerran lakata välittämästä itsestäni ja vakuutella, että autan minkä voin. Tässä jutussa terapeutti on itse samaa porukkaa, joiden mielestä toisilla ei vain ole oikeutta elää omaa elämäänsä, koska jollain muulla on aina isompia ja pahempia ongelmia, jotka täytyy hoitaa, että edes sen toisen elämän laatu olisi parempi ja hän olisi onnellinen. Minä hyysää enää yhtäkään ihmistä, vaikka uhkailisi itsemurhalla, kyllä se henki multakin lähtee jos tarve vaatii. Kenenkään orjana oleminen kun ei ole elämää.

Vierailija

Kahvikissa kirjoitti:
Helppohan se on teidän työssäkäyvien selittää että hommaa ammattiapua! Itse koittanut nyt vuosia sairaalarumbassa saada julkiselta keskusteluapua. Turhaan.
Tyrkättiin napit ja enää ei ole enää edes otettu yhteyttä. Lopetin napit.
Kun ei ole rahaa, ei pääse yksityisellä puolella juttelemaan. Julkinen pks ei anna keskusteluapua.
Ystävyys oli "ennen vanhaan" 2-30vuotta sitten ihan erilaista. Ei silloin käännetty itsekkäästi selkää kellekään. Kuunneltiin ja aina vuoronperään.
Joskus se paraneminenkin alkaa mutta se vie aikaa, hyvien ystävien tuella nopeemmin..
💔

Varmasti moni ajattelee että julkiselta puolelta saa hoitoa eikä tarvitse mennä yksityiselle.
Ihan sinunkin tilannetta ihmettelen, mutta tänä päivänä Suomessakin julkinen s.hoidon taso on erittäin kirjavaa joten saattaa riippua ihan asuinpaikasta, miten tuota keskusteluapua saa.
Itse olin sattumoisin siinä tilanteessa että olin hoidoissa sairaalassa ja sain myös psykiatriselta puolelta keskusteluapua ja nämä käynnit olivat maksuttomia.

Sitten vielä kommenttia tuohon terapeuttiin kun monet ovat kritisoineet hänen neuvoja. Olen samaa mieltä ja tätä asiaa olenkin miettinyt että jos vaikeassa tilanteessa menet juttelemaan ns. Ammattilaiselle mutta hän ohjaakin väärään suuntaan, niin että tekee sitten itse epäedullisia päätöksiä tms. Varmasti tämänkin jutun on joku toinen psykoterapeutti lukenut ja ajatellut tämän kollegan sanomisista no ei noin, ei todellakaan noin. Ja repinyt hiuksiaan. Tätähän me emme voi tietää, mikä on sen ammattilaisen osaamisen taso joka hoitoa antaa. Kyllä sieltä koulusta on huonoillakin arvosanoilla tutkinto monelle irronnut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Sinun täytyy jaksaa jatkaa, ehkä nyt tuntuu että on vaikeaa, mutta kärsimyksen kautta saat kirkkaimman kruunun taivasten valtakunnassa. Ystäväsi tarvitsisi miehen perheenpääksi ja herraksi päättämään asioista, sillä nainen heikompana astiana ei kykene yksin sellaiseen.

Vierailija

Riitta on ymmärtänyt ystävyyden hiukan pieleen. Se ei ole huonosti kohtelevan ihmisen sietämistä, vaan yhdessä olemisesta nauttimista. Jos en itse nauti jonkun ihmisen seurassa olemisesta, en todellakaan uhriudu häntä ”auttamaan” ja todellisuudessa arvostele ja kritisoi selän takana, kuten riitat tekevät.
Ystävä eiole aito ystävä riitallekaan, senhän näkee tuosta kauas, vaan hyväksikäyttäjä. Jos itselle tulee vaikea elämäntilanne, niin se on kurjaa. Valintoihinsa voi kuitenkin itsekin vaikuttaa, ja jos riitan mielestä ystävä vaikeuttaa elämäänsä valinnoillaan entisestään, niin saakin syyttää tätä ripustautumisesta ja taakaksi ryhtymisestä.
Ei kellään silti ole velvollisuus totella Riittaa, ehkäpä ystävän tilanteessa on jotain, mitä Riitta ei ymmärrä, miksi hän toimii kuten toimii. Siksi ei ole ongelmaa, jos ystävä ei ymmärrä, miksei Riitta auta enempää, ei sellainen ole edes aito ystävä, vaan hyväksikäyttäjä, joka ei sitä ymmärrä.

Vierailija

Itse en ystävää auttaessa laskisi mahdolliseen tulevaan vastapalvelukseen, ikävä kyllä ne jotka apua usein pyytävät/vaativat katoavat itse välittömästi kun pienintäkin palvelusta pyydät. Eli panosta omaan jaksamiseesi ja auta sen rajoissa.

Vierailija

Minusta ystävyydessä on tärkeää vastavuoroisuus, mutta ei sitä voi sekuntikellolla mitata silloin, kun toisella on suuri kriisi päällä.
Eli olen samaa mieltä kirjoituksen asiantuntijan kanssa, epätasapainoa on aikuisen ihmisen hyvä opetella sietämään.

Ei loputtomiin, mutta olisi aika itsekästä olettaa, että keskellä suurta ahdistusta toinen jaksaisi aidosti olla kiinnostunut ystävän pienistä murheista. Odota, kyllä hän ennen pitkää palautuu ja kykenee taas antamaan sinullekin tukea ja mielenkiintoa!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tärkeää sietokykyä ja läsnäoloa kirjoitti:
Olipa viisaat neuvot psykoterapeutilta. Minä jo pelkäsin, että hän kehottaa hylkäämään ystävän ja ajattelemaan vain omaa parasta ja että ystävyyssuhteiden tarkoitus ei ole yhtään toista rasittaa, sehän on nykyään suosittua, että vain kun menee hyvin ja toisesta saa hyötyä, ollaan ystäviä, mutta kun menee huonosti, hylätään. 

Oman elämäni merkittävimmät ihmissuhteet ovat olleet niitä, joissa todella "ystävä hädässä tutaan" ja molemminpuolin. Se kokemuksen arova ei voi mitata millään, kun saa kokea, että vaikeimmalla  hetkellä, toinen ei hylkääkään.  Siitä toettuaan, pystyy antamaan itsekin toisille jotakin. Syntyy vastavuoroisuus. Se joka ei ole tällaista välittämistä saanut osakseen, ei sitä voi osata antaa eteenpäinkään, kun ei sellaisesta tiedä. 

No, tuossahan "Riitan" ystävä vain hyötyy mutta ei anna mitään tilalle, pelkkää väsymystä. Itse hän on hylännyt ystävyyden "Riittaan". Ystävyyden tulee aina olla vastavuoroista. Jos tämä ystävä saa henkistä tukea "Riitalta", hänen pitäisi kyllä ymmärtää edes kuunnella myös Riitan asioita. On eri asia, jos tilanne kestää alkusokin ja toipumisen, yhteensä ehkä joitakin viikkoja tai kuukausia, mutta jos toinen imee toisesta kaiken jaksamisen vaikkapa kaksikymmentä vuotta, se on aivan eri asia.

Riitan tapauksessa ei ole nyt kyse 20 vuodesta, vaan runsaasta vuodesta. Luepa uudelleen tuo kirjoitus. Riitta kertoo ystävän ahdingon alkaneen raskausaikana ja lapsen olevan nyt vuoden ikäinen.

Olen samaa mieltä siitä, että vuosien ajan ei voi olla ystävyys yksipuolista. Mutta ei ole myöskään kohtuullista vaatia, että toisen pitäisi olla kiinnostunut aidosti ystävän rikki menneesä vetoketjusta tai keljusta työkaverista, kun ystävän oma elämä on täydessä kaaoksessa ja hän joutuu pelkäämään lapsensa selviytymisen puolesta.

Sellaisessa tilanteessa Riitta voi pistää omat huolensa vähän sivummalle. Vastavuoroisuus ei tarkoita välitöntä vastavuoroisuutta vaan sitä, että pidemmällä aikavälillä ystävät tukevat toisiaan vuorollaan.

Nykyajan ilmapiirissä vaan haetaan välitöntä tyydytystä ja mielihyvää, eikä kestetä sitä, että ihmissuhteen eteen joutuu joskus vähän ponnistelemaan. Näin minä ainakin koen, aina ei voi olla pelkästään kivaa.

Vierailija

Tuota...minusta tässä ketjussa harrastetaan nyt melkoista ylitulkintaa. Tuo terapeutti puhuu minusta ihan viisaita, kehottaa Riittaa huolehtimaan omasta jaksamisesta.
Ei hän käske sietämään ystävyyssuhteen yksipuolisuutta kymmentä vuotta, vaan miettimään kymmenen vuoden perspektiivillä, onko ystävyys säilyttämisen arvoinen. Eli kuvittelemaan tarpeeksi kauas, aikaan jolloin ystävän akuutti kriisi on ohitse, ja suhde on taas normalisoitunut. Silloin tilanne voi hyvin olla toisin päin eli Riitta se avun ja tuen saaja.
Riitta ei muuten ainakaan sano, että ystävyys olisi aina ollut yksipuolinen tukisuhde, vaan että se on ollut sitä nyt, runsaan vuoden ajan.
Jos suhde olisi aina ollut yhtä ystävän tukemista, eikö Riitta olisi todennäköisesti kertonut sen?
Joskus ystävää nyt vaan pitää tukea ja tsempata. Besserwisserointi ei sitä ole. Yksi sosiaalisten taitojen olennainen juttu on sen ymmärtäminen, milloin ystävä kaipaa kuuntelijaa ja milloin toivoo neuvoja. Ystävä todennäköisesti on aikuisena ihmisen ihan itsekin miettinyt selviytymiskeinoja, ei siinä ystävä sivusta käsin kummoisia ratkaisuja kykene tarjoamaan, jollei satu olemaan asian ammattilainen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuota...minusta tässä ketjussa harrastetaan nyt melkoista ylitulkintaa. Tuo terapeutti puhuu minusta ihan viisaita, kehottaa Riittaa huolehtimaan omasta jaksamisesta.
Ei hän käske sietämään ystävyyssuhteen yksipuolisuutta kymmentä vuotta, vaan miettimään kymmenen vuoden perspektiivillä, onko ystävyys säilyttämisen arvoinen. Eli kuvittelemaan tarpeeksi kauas, aikaan jolloin ystävän akuutti kriisi on ohitse, ja suhde on taas normalisoitunut. Silloin tilanne voi hyvin olla toisin päin eli Riitta se avun ja tuen saaja.
Riitta ei muuten ainakaan sano, että ystävyys olisi aina ollut yksipuolinen tukisuhde, vaan että se on ollut sitä nyt, runsaan vuoden ajan.
Jos suhde olisi aina ollut yhtä ystävän tukemista, eikö Riitta olisi todennäköisesti kertonut sen?
Joskus ystävää nyt vaan pitää tukea ja tsempata. Besserwisserointi ei sitä ole. Yksi sosiaalisten taitojen olennainen juttu on sen ymmärtäminen, milloin ystävä kaipaa kuuntelijaa ja milloin toivoo neuvoja. Ystävä todennäköisesti on aikuisena ihmisen ihan itsekin miettinyt selviytymiskeinoja, ei siinä ystävä sivusta käsin kummoisia ratkaisuja kykene tarjoamaan, jollei satu olemaan asian ammattilainen.

Tämä!

Ketju on monin paikoin kurjaa luettavaa. Ihmiset eivät edes uskalla kertoa ongelmistaan muille ja kokevat, että ystävien tukea saadakseen pitää ylisuorittaa ja pyydellä anteeksi

Meidän kulttuurimme on ihan hemmetin outo. Apua ei saa pyytää, eikä "ittestä saa tehdä numeroa". Missään muussa maassa ei itsensä anteeksipyytely ole tällaista!

Minusta Riitta ei kuulosta 44-vuotiaalta, vaan teiniltä. Aikuisen ihmisen luulisi osaavan asettaa rajoja ja kertoa suoraan, jos ei jaksa. Eikä aikuinen ihminen kiukuttele, jos ystävän ajatukset ovat elämänkriisin keskellä jonkin aikaa omissa ongelmissaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkeää sietokykyä ja läsnäoloa kirjoitti:
Olipa viisaat neuvot psykoterapeutilta. Minä jo pelkäsin, että hän kehottaa hylkäämään ystävän ja ajattelemaan vain omaa parasta ja että ystävyyssuhteiden tarkoitus ei ole yhtään toista rasittaa, sehän on nykyään suosittua, että vain kun menee hyvin ja toisesta saa hyötyä, ollaan ystäviä, mutta kun menee huonosti, hylätään. 

Oman elämäni merkittävimmät ihmissuhteet ovat olleet niitä, joissa todella "ystävä hädässä tutaan" ja molemminpuolin. Se kokemuksen arova ei voi mitata millään, kun saa kokea, että vaikeimmalla  hetkellä, toinen ei hylkääkään.  Siitä toettuaan, pystyy antamaan itsekin toisille jotakin. Syntyy vastavuoroisuus. Se joka ei ole tällaista välittämistä saanut osakseen, ei sitä voi osata antaa eteenpäinkään, kun ei sellaisesta tiedä. 

No, tuossahan "Riitan" ystävä vain hyötyy mutta ei anna mitään tilalle, pelkkää väsymystä. Itse hän on hylännyt ystävyyden "Riittaan". Ystävyyden tulee aina olla vastavuoroista. Jos tämä ystävä saa henkistä tukea "Riitalta", hänen pitäisi kyllä ymmärtää edes kuunnella myös Riitan asioita. On eri asia, jos tilanne kestää alkusokin ja toipumisen, yhteensä ehkä joitakin viikkoja tai kuukausia, mutta jos toinen imee toisesta kaiken jaksamisen vaikkapa kaksikymmentä vuotta, se on aivan eri asia.

Riitan tapauksessa ei ole nyt kyse 20 vuodesta, vaan runsaasta vuodesta. Luepa uudelleen tuo kirjoitus.

Psykoterapeutti neuvoo artikkelissa näin:

"Kun ystävällä on isoja huolia, suhteelta ei voi odottaa vastavuoroisuutta. Voi vain olla käytettävissä ystävänä. Tilanne saattaa kestää kauan, vuosiakin. Riitan pitää miettiä, haluaako hän ystävyyden olevan voimassa kymmenen vuoden kuluttua."

Vierailija

Ihmettelen, kun aina sanotaan, että ei saa neuvoa, pitää vain kuunnella. Itse olisin iloinen, jos joku näkisi vaivaa ja miettisi tilannetta 'minun' kantiltani ja ehdottaisi toimintamalleja. Olen melko ratkaisukeskeinen, siispä jos näen ongelman, pyrin miettimään siihen ratkaisuja. Olen huomannut, että tämä ei käy naisille. "Siskot" tykkäävät velloa tiloissaan, tehdä samat virheet kerta toisensa jälkeen. On harmillista, että "neuvominen" koetaan usein niin kielteiseksi. (En tietenkään tarkoita viisastelua tai kaikkitietävää oppimestarimaisuutta!) Ehkä olen tyly, kun sanon, että elämä on todella lyhyt, enkä jaksa tai oikeastaan ehdi kuunnella vatvomista määräänsä enempää.

Kittykitty

Ystäväni erosi kesken hedelmöityshoitojen, mutta hankki lapsen yksin. Lapsi on tietysti siunaus, mutta samaan aikaan ystäväni purkaa sitä kuinka rankkaa on olla totaaliyksinhuoltaja. Ja edelleen hän käy läpi eroaan hyvin katkerasti. Lapsi on ihana, mutta häntä olisi pitänyt olla hoitamassa jatkuvasti. Puhutaan siis ihan vauvasta. Järjestelin omia menojani niin että pääsin koska apua pyydettiin kovin syyllistävällä tavalla. Ystävälläni on kuitenkin perhettä, muitakin ystäviä ja olimme suorastaan hoitorinki... Itse olen sairastellut pahasti ja mm.käsistäni mennyt voima hetkellisesti eli en uskalla edes nostella lasta. Ja käyn itse läpi hankalia hedelmöityshoitoja, mutta minullahan on helppoa koska minulla on puoliso. Varmasti vaikuttaa ystäväni näkökulmasta siltä, mutta hän ei kertaakaan ole kysynyt kuluneen vuoden aikana miten minä jaksan. Nythän on suuttunut kun en ole ollut tarpeeksi hoitamassa hänen lastaan. Mun on sanottava että on tullut olo että tämä ihminen ei kyllä auttaisi minua vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen päästä.

Vierailija

Kittykitty kirjoitti:
Ystäväni erosi kesken hedelmöityshoitojen, mutta hankki lapsen yksin. Lapsi on tietysti siunaus, mutta samaan aikaan ystäväni purkaa sitä kuinka rankkaa on olla totaaliyksinhuoltaja. Ja edelleen hän käy läpi eroaan hyvin katkerasti. Lapsi on ihana, mutta häntä olisi pitänyt olla hoitamassa jatkuvasti. Puhutaan siis ihan vauvasta. Järjestelin omia menojani niin että pääsin koska apua pyydettiin kovin syyllistävällä tavalla. Ystävälläni on kuitenkin perhettä, muitakin ystäviä ja olimme suorastaan hoitorinki... Itse olen sairastellut pahasti ja mm.käsistäni mennyt voima hetkellisesti eli en uskalla edes nostella lasta. Ja käyn itse läpi hankalia hedelmöityshoitoja, mutta minullahan on helppoa koska minulla on puoliso. Varmasti vaikuttaa ystäväni näkökulmasta siltä, mutta hän ei kertaakaan ole kysynyt kuluneen vuoden aikana miten minä jaksan. Nythän on suuttunut kun en ole ollut tarpeeksi hoitamassa hänen lastaan. Mun on sanottava että on tullut olo että tämä ihminen ei kyllä auttaisi minua vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen päästä.

Nyt kyllä kuulostaa siltä, että olisi paras ettet enää suostuisi hoitorinkiin, vaan keskittyisit omiin hedelmöityshoitoihin ja jaksamiseen. Vaistosi on varmaan ihan oikea ja koska et ole saanut tukea omaan vaikeaan tilanteeseesi niin nyt on hyvä hetki ottaa aikalisä. Uhrautuminen ei ole ystävyyttä eikä sitä kukaan täysipäinen odota vastavuoroisessa ystävyydessä. Tee puolisosi kanssa mukavia asioita ja muista hoitaa omaa kuntoa - niin fyysistä kuin psyykkistäkin. Hedelmöityshoidot on niin rankkoja että on vain kohtuus, että huolehdit itsestäsi. Ystäväsi lapsen hoito ei ole sinun velvollisuutesi.

Petetty

Niin no tässähän vain toinen osapuoli kertoo puolensa.Mitäpä jos tämä nyt todella hirveässä hädässä ja elämäntilanteessa oleva on aijemmin kuunnellut kirjoittajaa..Nimittäin minulle on käynyt näin.Tuin,autoin "ystävääni"kaikin tavoin aikanaan noin 25-vuotta,pelastin pienimmät jopa lastensuojelulta,kun äispän menojalkaa vippasi liikaa ja väkivaltaiset poikaystävät vaihtuivat usein sekoittaen entisestään lasten mieliä.Olimme todella paljon tekemisissä lastemme kanssa,mutta poikani,jonka tämä ystävyyden sankaritar oli tuntenut pienestä pitäen kuoli kaksi vuotta sitten ja hänen tukeensa kun pohjalla menin ja mietin jopa itselleni jonkin tekemistä niin hän lähti elämästäni kiireeseensä vedoten!Eip siinä työtön immeinen ja penskat jo koulussa.Ja kyllä,hain ammattiapua ja sain sitä,joten ei koko suru kaatunut todellakaan hänen päälleen.Olen pari kertaa yrittänyt tapaamista,hän ei vastaa.Nyt kesällä kysyin isompaa poikaa(14)uimaan kanssamme,kun tiesin muuta kautta,että kaipaa meitä,niin poika halusi tulla.Äiti ilmeisesti pitää minua idioottinakin kun keksi vastata pojan puhelimesta poikana artikuloiden virallista kieltä käyttäen,miksi muka poika ei pääse tulemaan ja nyt ilmeisesti asentanut estot minulle pojan puhelimeen.No alaikäinen niin minkä teet..Ehkäpä aikuisena vielä tulevat moikkaamaan kun kusipää petturi ei enään voi estää.Että ei ne asiat aina ole musta-valkoisia.Ihmisillä on joskus tapana ja usein kertoa vain ne omalta kantiltaan asia tässä itsekkäässä maailmassa..Ja luojan kiitos parilla ystävälläni on ollut kanttia seisoa rinnallani tästä helvetistä huolimatta ja tikea surussa,niin antanut uskoa ihmisyyteen edes jollain tavoin.Valtavan lisäsurun ja tuskan tämä mukaystävä aiheutti ja olen joutunut itselleni ammattiauttajan luona tätä asiaa käsitellessä myöntämään,että ei ole ollut ystävä koskaan vaan hyötykäyttäjä.

Vierailija

Mutta en ymmärrä sellaistakaan ystävyyttä, että kun kerrot sisarustesi joukkoraiskanneen sinut henkisesti, ystävä sanoo 'kyllä ne sisarusten välit ovat joskus vaikeita'. Eli ei ole kyse edes ystävyydestä. Jotenkin minusta aika on juuri muuttanut meitä. Puuttuu kantava ja luotettava ystävyyssuhde. Käsittääkseni on paljon hyväksikäyttösuheita. Kun puhun ystävien muuttumisesta, puhun Anna-kirjojen luotettavasta ystävästä. Ihmisillä saattoi olla normiarjessa ongelmia ystäviensä kanssa, mutta todella hädässä ystävää autettiin. Nykyään normiarkiystävyys sujuu, mutta hädässä vedetään raja.
Kun 'statukseni muuttui', eli jätin työni, muutin keskikaupungista äitini omaishoitajaksi, ystävät jättivät. Olin silti sama minä, onnellinen ja elin tavallista elämää. Mietin jo silloin, että mitä vastaan ystävilleni, kun he kymmenen vuoden päästä ottavat yhteyttä (kaikki eivät edes tajua jättäneensä).
Ystävyyden synergian pitäisi pitää huolta, että se ei uuvuta. Sen pitäisi kantaa ja jos toisella on suuria ongelmia, hänen pitäisi juuri ymmärtää, että aika kuluu ja asioiden vaikeus hälvenee. Ystävä auttaa tässä.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat