Suru on saamassa oman diagnoosin – miten sinun työpaikallasi on suhtauduttu suruun, joka on johtunut läheisesi kuolemasta?

Suru on saamassa oman diagnoosin – miten sinun työpaikallasi on suhtauduttu suruun, joka on johtunut läheisesi kuolemasta?

On yksilöllistä, miten surua käsittelee. Jollekin työnteko voi tehdä hyvää, kun jollekin toiselle se voi tuntua mahdottomalta.

Surevia ei kohdella työelämässä tasapuolisesti. Tulevaisuudessa tämä saattaa muuttua, kun surulle tulee oma diagnoosi, johon voi saada hoitoa ja sairauslomaa.Lue koko juttu

Kommentit (8)

Pohdintaa

Kerroin työkavereille, että vanhempani oli juuri kuollut. He kysyivät: olenko surullinen. Sanoin olevani. OIin kiitollinen myötätuntoisista katseista. Sitten jatkettiin töitä. Kaikki oli kuten kuuluikin. -- en siis oikein tiedä, mikä olisi "surun kohtaaminen työelämässä tasapuolisesti"- kokemus.

Minulle tämä kokemus oli juuri hyvä. Työelämä on kuitenkin vain työelämä, sen ei ole tarkoitus olla se foorumi, jossa käsitellään henkilökohtaisia asioita. Tämänvertainen huomiointi työssä minusta siis riittää. Henkilökohtainen suruprosessi sitten erikseen.

Vanhempani kuolemaa (t.s.  elämää ja sitten sen päättymistä) olen pohtinut, surrut, itkenyt, käsitellyt, itsekseni, kirjoittamalla, maalaamalla, juttelemalla ystävien kanssa. Kaipaamalla, muistamalla, jatkamalla omaa elämääni saaduin voimin. Suruni oli tietysti iso, mutta ihmisen elämään kuuluu suru ja sen sietäminen.

Suru on tullut esiin myöhemminkin, aina kun oma elämä muuttuu tai kun näkökulma muuttuu. Vähitellen suru on muuttunut enempi iloksi, kaipaus tullut mielessä hellimiseksi, ymmärtämiseksi ajan yli, olen tullut lohdutetuksi poismennyttä muistaessa, ymmärtänyt rajallisuutta paremmin. Sitähän kuolema meille opettaa, eikö? 

Tätä tärkeää prosessia, en kävisi medikaalisesti muuttamaan. Tässäkin kasvuprosessi on tuntevalla, inhimillisellä ihmisellä elämänmittainen. Ei sitä voi siksi minusta sitoa työelämään tai siellä käsiteltäväksi asiaksi, tai että työelämässä tarvitsisi erityisesti sitä huomioida.

On toki tärkeää, että sillä hetkellä kun maa jalkojen alla järkkyy, jokin pysyy ennallaan. Se merkitys työelämällä voi olla. 

Mutta kaikkiaan, työ vie ihmiseltä liikaa aikaa, ehtiä ajattelemaan, kasvamaan, kehittymään persoonana ja ihmisenä muulle tasolle kuin tälle nykyiselle talouden mantran hokemisen ja käytännön suorittamisen tasolle. Ihmisen henkisen kehityksen turvaamisen eteen, pitäisi jättää enemmän aikaa. Nykyisestä työelämästä kun puuttuu usein merkityksellisyys, henkilökohtainen tärkeys, jolloin kehitys jää siellä tapahtumatta, ihminen kiireineen painaa vaan menemään, eikä muuta ehdi. Henkinen puoli ihmisestä jää tässä kurimuksessa torsoksi, kun hiljaista aikaa ei ole.  

Työelämä voisi huomioida kuolemantapauksen siten, että sitä seuraava vuosi olisi työajaltaan automaattisesti lyhempi. Silloin käytännön asiat ja henkinen prosessi saisi enemmän aikaa itselleen. 

Loputon Suru

Poikani kuoli pari vuotta sitten yllättäen.Toisen työpaikkani pisin aikainen työkaveri soitti pari kertaa ja kävimme lenkillä kerran,jolloin puhuin surusta ja kuolemasta,pojasta.Sen jälkeen ei mitään.Toinen,useamman vuoden hänkin työkaverini ei ole puhunut mitään mikä liittyy tähän helvettiin.Sinänsä erikoista,kun hän vielä sukua.Sen olen joutunut hyväksymään ettei minusta tule koskaan enään kokonaan työkykyistä vaikkakin teen kolmea eri työtä.Sinänsä en enää odota empatia tai tukea näiltä kahdelta alun äärettömän loukkaantumisen suhteen,liittyen siihen,että opin loputtoman surumatkani varrella,että osasta ihmisistä on sinua tukemaan ja suurimmalle osalle olet karmea muistutus,että lapsia kuolee,niin he eivät halua olla kanssasi missään tekemisissä kun pakon edessä.Noo työkaverini käytös vielä jokseenkin lievää ajatellen,että "ystäväni",jonka kanssa häntä ja perhettä tukien 25-vuotta läks kävelemään ilman selityksiä heti lapsen kuoleman jälkeen,että ei sitten riittänyt lapsen menetys hänelle!Ja voin kertoa monessa vertais/sururyhmässä olleena,asia on lapsensa menettäneelle enemmän sääntö kuin poikkeus,että se siitä ihmisyydesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vierailija kirjoitti:
Yleistä on, ettei surevan työntekijän surua olla näkevinään, eikä surevaa huomioida millään lailla.

Yleensä se johtuu siitä, etteivät ihmiset osaa kohdata surevaa ja osa ajattelee näin olevansa hienotunteinen, ettei ainakaan päästä suustaan mitään sammakoita, jolla saattaisi pahentaa surevan oloa. Monista tuntuu, ettei osaa sanoa oikeita sanoja lohduttaakseen surevaa.

Itse olin tyytyväinen, etteivät kaikki työkaverini tulleet puhumaan mieheni kuolemasta, koska olin alkuvaiheessa vielä niin herkillä, että olisin joka kerta asiaa ajatellessani purskahtanut itkuun, eikä siitä olisi tullut loppua. Pari läheisintä työtoveriani kysyi asiallisesti tilanteestani ja sen kestin juuri ja juuri romahtamatta. t. nuorileski

Vierailija

Isäni kuoltua sain päivän sairaslomaa, järkytyin niin etten tajunnut hakea myöhemmin enempää kun diagnoosissa luki "odotettu tapahtuma". Töissä esimies ei reagoinut millään lailla, ei kysynyt vointia, jaksanko? Olin sokissa ja koetin vaan selviytyä. Loma alkoi parin viikon päästä, en muista pyysinkö aikaistamaan sitä. Äidin kuoltua saman vuoden aikana ollessani lomalla vielä, sain heti viikon sairaslomaa loman päätteeksi, toinen esimies oli hyvin ymmärtäväinen ja kyseli jaksamista, mutta ei hänellekään tullut mieleen ehdottaa lyhyttä työpäivää tms, sureva voi olla niin lamaantunut ettei osaa vaatia tukea, suorittaa vaan mekaanisesti jotain kuten syö, juo ja hengittää. Toivoisi että kun ekan kerran hakee sitä sairaslomaa, niin lääkäri tai joka sen antaa, lykkäisi käteen kirjalliset ohjeet mihin sureva on oikeutettu työelämässä. Siinä selitellessä surun kohdannut voi vaikuttaa hyvinkin rauhalliselta, mutta seuraavassa hetkessä romahtaa. Ei kukaan ole oikeasti työkuntoinen muutamassa päivässä.

Vierailija

Äskeiseen korjaus, siis epikriisissä luki "odotettu tapahtuma". Haluaisin todella tietää, kuka senkin on keksinyt, suurin osa meistä ei varmaan odota läheisen kuolemaa, ja vaikka sitä edeltäisi pitkä sairastumisjakso, sitä kuollaan vain kerran ja se on ainutlaatuinen tapahtuma läheisille. Ehkä tuo odotettu-sana sopii vain terveydenhuoltoalan työntekijöille, joilla on kokemusta arvioida kuolevien potilaiden jäljellä olevaa aikaa ja nimenomaan potilaiden epikriiseihin.

Vierailija

Oletan lääkärin kirjanneen väärin. Tarkoituksena ollut kirjata odottamaton tapahtuma.
Siis kirjoitusvirhe. Valitettavasti näinkin voi tapahtua.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat