”En voi sanoa selviytyneeni, sillä oman lapsen itsemurhasta ei voi selvitä” – Katriina Huttunen, 59, kirjoitti pakahduttavan kirjan äidin su...

”En voi sanoa selviytyneeni, sillä oman lapsen itsemurhasta ei voi selvitä” – Katriina Huttunen, 59, kirjoitti pakahduttavan kirjan äidin su...

Katriina Huttunen kävelee joka päivä Hietaniemen hautausmaalla, jonne hänen tyttärensä on haudattu. Kuva: Miikka Pirinen

Suomentaja Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan kesällä 2016. Tuskasta syntyi hurja ja kaunis kaunokirjallinen esikoisteos, joka avaa surun tunteita harvinaisen suoraan. Lue koko juttu

Kommentit (6)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tepu

Olen hautanut oman pojan 2002 juuri 18v täyttänyt äitiäni hautasin 2009 viimevuonna hautasin isäni avopuolisoni pikku veljeni ei auta suru kulkee mukana sydämmessä aina mutta täytyy muistaa että elämän on pakko jatkuu välillä ihan naurattaa kaikki ihanat ja hauskat hetket niiden kanssa ja joskus itkee sitä miksi ne on jättänyt mut todella itsekäs ajatus tää viimeinen kaikkihan me täältä lähetään jokainen omalla ajallaan

Surullinen vuodesta 2011 asti

Uskomatonta! Ensimmäisen kerran itsemurhan tehneen omaisena joku jakaa samat tunteet ja ajatukset kanssani. Kiitos tästä artikkelista!

Michelle

Myös minua rasittaa vertaistuen mainostaminen joka tilanteessa. Varsinkaan suuren surun keskellä ei jaksa kuunnella kenenkään muun avautumista, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Joskus yksinolo ja mietiskely ovat parasta terapiaa. Ymmärrän hyvin tuon hautausmaalla kävelyn ja sen rauhoittavan vaikutuksen. Valoa Katriinalle tähän kevääseen ❤️

Vierailija

Kaksi ja puoli vuotta on niin lyhyt aika, ettei ole ihmekään, jos kokee ettei tuo aika ole auttanut. Esim. "pelkästään" masentuneen (jolla ei pahempaa traumataustaa menneisyydessä) ihmisen psykoterapia kestää vähintään 3 vuotta ja tuo aika on intensiivistä jokaviikkoista kipeiden asioiden käsittelyä. Traumatisoituneilla kuten Huttunen itsekin on 3 vuotta ei todellakaan riitä. Kannattaa kokeilla uudestaan sitä terapiaa, suuntauksena nimenomaan traumapsykoterapia. Itse löysin eräs lapsuuteni päivä isosiskoni kuolleena (hirttäytyneenä), viimein aikuisena olen asiaa käsitellyt, neljäs vuosi terapiaa käynnissä ja edelleen käsittelemme asiaa. Toki tämä kuulostaa hirveän tehottomalta ja toivottomalta, että vuosia tulisi käydä terapiassa. On kuitenkin ollut suunnaton apu, vaikka skeptisenä käynnit aloitinkin. En ehkä tule olemaan aivan täysin entiseni enää koskaan, se nyt on selvä, mutta elämästä on sentään tullut siedettävämpää.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat