Downshiftasimme pakon edessä neljä vuotta, emmekä kaipaa siihen takaisin

Downshiftasimme pakon edessä neljä vuotta, emmekä kaipaa siihen takaisin

Muutos ei ollut valinta, vaan teimme sen elämäntilanteemme pakottamana, Anni Alatalo kirjoittaa. Kuva: Satu Kemppainen

Perheemme joutui downshiftaamaan lasten ollessa pieniä. Opimme, että hidastaminen on nautinnollista vain varakkaana, Anni Alatalo kirjoittaa.Lue koko juttu

Kommentit (5)

Alasajaja

Niin tein minäkin; hyväpalkkaisesta mutta ressaavasta, huonopalkkaiseen ja huonoon, josta lopulta omasta pyynnöstä työttömäksi. Ympäristöteko - nyt teen pienen hiilijäljen.

Tuula Helena

Mielestäni termiä "downshiftaus" voi käyttää vain vapaaehtoisesta toiminnasta. Jos nuukailee pakosta, se on eri asia. Minulla on omaa kokemusta aihepiiristä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

En allekirjoita tuota, että vain varakkailla on varaa hidastaa/downshiftata. Itse olin työssäni alipalkattu ja neljän lapsen yksinhuoltaja. Voisin sanoa niin, että niiden joilla ei ole, on helpompi sopeutua muutoksiin kuin niillä, jotka tippuvat korkealta, jos ovat tottuneet tiettyyn elintasoon, eikä sitä yhtäkkiä olekaan. Valitsin köyhänä vielä vähemmän ja muutin elämäni silti totaalisesti. Kyllästyin oravanpyörään, selkäänpuukottamiseen ym. työelämän sivujuonteisiin. Lähdin opiskelemaan uutta ammattia, jossa ei olisi työkavereita. Mieluummin elän jatkuvasti tiukilla kuin olisin henkisesti täysin uupunut puoli-ilmainen työntekijä isopalkkaiselle pomolle. Sitä paitsi, elämänmuutokseni jälkeen ymmärsin omalla kohdallani, miksi olen olemassa ja mikä tehtäväni on oikeasti maailmassa. Ennen en ymmärtänyt rahan tekemisen takia ottaa huomioon luontoa ja eläimiä, nyt tämäkin on muuttunut. Eli asiat eivät mene kaikilla samalla tavalla ja myös vähävaraiset kykenevät hidastamaan=järkeistämään olemassaoloaan maapallon yhtenä lajina.

55v

90-luvun lamassa ystäväpiiristäni vain yhdellä oli töitä.

Meistä jokainen oli ollut työelämässä, mutta aloilla, joita saneerattiin rajulla otteella.

Meillä kaikilla oli pieniä lapsia.

Rahattomuus oli elämäämme useita vuosia.

Itseasiassa emme koskaan toipuneet täysin silloisesta tilanteesta.

Mutta lapsemme oppivat, ettei ollut itsestäänselvyys saada leluja, käydä hampurilaisella, lähteä reissuun tai edes uusia vaatteita. Jokaista lahjaa osattiin arvostaa.

Retkeilimme lähimetsissä, leivoimme yhdessä ja kesäisin vietimme päiviä uimarannalla. Opin miljoona halpaa ruokareseptiä ja ompelemaan "vanhasta uutta".

Opimme siis selviytymään ja iloitsemaan ja olemaan tyytyväisiä.

Nyt kun lapset ovat perustaneet omat perheet ja rahatilanne itsellä on helpottanut, niin tunnustan nauttivani, kun saan ostaa lahjoja heille ja lapsenlapsille tai voin poiketa kahvilaan joskus ja silloin tällöin lähteä jopa risteilylle tai muulle pienelle matkalle.

Vierailija

Ei tarvitse edes olla opiskelija tai työkyvytön, vaan ihan töissä käyvän ihmisenkin voi olla vaikeaa tulla palkallaan toimeen. Itse olen sosionomi ja työskentelen kaupungin aikuissosiaalityössä. Palkasta jää niin vähän käteen, että omista menoista pitää koko ajan nipistää ja tinkiä. Tuntuu hassulta ohjata asiakkaita rahankäytössä, kun itse on koko ajan ihan p.a. Huomaan myös, ettei minulla oikein riitä empatiaa, jos joku asiakas käyttää 200 euroa kuussa tupakkaan tai alkoholiin. Itselläni ei työssäkäyvänäkään olisi varaa tuollaiseen luksukseen.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat