Janne, 39, tuhosi avoliittonsa tunnekylmyydellään – ongelmien syyksi paljastui lapsuuden trauma

Janne, 39, tuhosi avoliittonsa tunnekylmyydellään – ongelmien syyksi paljastui lapsuuden trauma

Varhaislapsuudessa koetut tapahtumat saivat Jannen pelkäämään menettämistä. Nyt hän käsittelee traumaansa ja yrittää muuttaa tapojaan yksin. Kuvituskuva: Shutterstock

Parisuhteen aikana Janne ei nähnyt tapojensa vahingollisuutta.
– Olen ex-avopuolisolleni todella kiitollinen, että hän otti eron ja viimein avasi silmäni tälle kaikelle.Lue koko juttu

Kommentit (7)

Joopajoo

Suurin osa psykologiasta on ihan huuhaata, ja psykologien kuuluu aina väkisin vääntää kaikki joksikin lapsuuden traumaksi.

Oikeasti kyse on luonteenpiirteistä ja itsevarmuudesta. Jotkut ovat luonteeltaan mustasukkaisia/omistushaluisia/dominoivia, vaikkei koskaan olisi jätetty tai petetty.

Vierailija

...Sieltä sain kiinni, että menettämisen pelko on se, josta kiukunpuuskat tulevat. Minulla oli sytyessäni vamma, jota jouduttiin operoimaan isoissa sairaaloissa. Äiti ja muut joutuivat lähtemään kotiin, ja minä jäin yksin sairaalaan. Todennäköisesti menettämisen pelko johtuu siitä. ... tuolla uskomuksella sälytät vastuun jollekin toiselle. Onko psylokogi todella sanonut noin? Vaikka olisikin ei se siirrä sinun vastuutasi omista teoistasi mihinkään. Kannattaa prosessoida asia, eikähakeea huonolle käytökselleen oikeutetusta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuorovaikutustaitoja

Kyllä aikuisen ihmisen, pitää käsitellä tunne-elämänsä ja traumansa, siihen kuntoon, että pystyy niistä myös puhumaan, mahdollisen kumppanin kanssa. Oli se lapsuu minkälainen tahansa, ei sitä enää aikuisena, pidä raahata mukanaan ja käyttää verukkeena, huonolle käytökselle. Suhteessa on oltava aikuinen ja kyettävä vuorovaikutukseen.

Vierailija

"Parisuhteen aikana minulla ei ollut avaimia tähän, mutta nyt tiedän, mitä voin tehdä. Jatkossa pystyn ehkä toimimaan eri tavalla."

Niinhän sitä luulisi, itsekin luulin aikoinaan.
Kaikkien kanssa ei vaan tule toimeen.

Traumaselviytyjä

Trauman iso haaste on se, että se piiloutuu. Sitä pitää omaa käytöstään ihan normaalina, vaikkei se sitä olisikaan: Kakkostyypin traumatisoituminen tapahtuu varhaislapsuudessa ja muuttaa yksilön todellisuutta olennaisesti. Tunne-elämä kapenee ja vääristyy, jopa hermoston toiminta on puutteellista. Koska lapsi tarvitsisi toipuakseen tutun aikuisen turvaa ja lohtua traumaattisissa tilanteissa, niin on loogista, että pitkät sairaalajaksot kivuliaine operaatioineen näinä ensimmäisinä elinvuosina, joissa vanhemmat eivät ole pystyneet olemaan tarpeeksi läsnä lohduttamassa, ovat aiheuttaneet vaikeita tunne-elämän häiriöitä. Jutun päähenkilö on kuitenkin nyt hienosti päässyt eteenpäin traumasta toipumisessa. Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua! Ottaen vielä huomioon sen, että meillä ei muutenkaan perinteisesti ole poikia ja miehiä kannustettu näyttämään tunteitaan, saatikka hakemaan apua. Ongelman tunnistamisesta ja ymmärtämisestä toipuminen ja käyttäytymisen muuttaminen alkaa ja on pitkä, vuosia kestävä prosessi, mutta kannattaa aina. Terapiakulttuuri, ja erityisesti traumaterapiakulttuuri on meillä vieläkin olematonta, mutta onneksi kiintymyssuhdeteoria alkaa olla tunnettu Suomessakin.

tipipiia

Joopajoo kirjoitti:
Suurin osa psykologiasta on ihan huuhaata, ja psykologien kuuluu aina väkisin vääntää kaikki joksikin lapsuuden traumaksi.

Oikeasti kyse on luonteenpiirteistä ja itsevarmuudesta. Jotkut ovat luonteeltaan mustasukkaisia/omistushaluisia/dominoivia, vaikkei koskaan olisi jätetty tai petetty.

Kyllä huomaa, että et tunne psykologiaa tai psykologeja :)

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat