Yksinkertainen, turvallinen ja tuttu lause. Onko minulla siis kaikki hyvin? No ei ole.

Olen koko elämäni ajan tuntenut että minulta puuttuu jotain. Olen elänyt elämää, jossa etsin ja haen koko ajan jotain, mitä en edes tiedä. Olen kuvitellut, että jonain päivänä jostain sen löydän. Se jokin, mikä täyttää minut. Olen useasti esim muuttanut, koska olen luullut löytäväni sen silloin. Olen reissannut paljon, koska olen uskonut löytäväni sen jonkin maailman ääriltä. Olen odottanut, että jokin tulee ja täyttää lopulta sen tyhjyyden, jonka jälkeen olen onnellinen. Mutta edelleen, se jokin on jossain. Jopa nykyisessä kodissani on yksi huone, jossa tunnen sitä samaa outoa tyhjää tunnetta. 

Mutta en ole ymmärtänyt, että se valtava tyhjyyden tunne olenkin ollut minä. Se on minussa.

Olen itse kantanut sitä mukanani, minne ikinä olen mennytkään. Samalla olen kantanut ahdistusta, surua, epätoivoa ja ajatuksia siitä että olen jotenkin poikkeava. Viallinen verrattuna muihin. Olen tuntenut tuskaa, itsesääliä ja inhoa. Ja aina miettinyt miksi. Miksi tämä elämä tuntuu joskus niin pirun paskalta.

 

Huomasin eilen taas kuinka vahvasti takerrun mieheeni. Koska hän on se, joka paikkaa sitä tyhjyyden tunnetta minussa. Ja siitä elämäni on riippuvainen. Mutta jos häntä ei olisi ykskaks, olisi elämäni kuin loputon musta aukko. Miksi?

Yritin selittää miehelleni mitä tämä vajavaisuus oikein on. Sen joka ei tunne näin, on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää mitä tarkoitan. Esimerkiksi se yksi huone kodissamme. Se minun huone. Olen sisustanut sen mieluisaksi, koittanut tehdä siitä hyvän olon paikan itselleni. Mutta silti sieltä aina puuttuu jotain mikä saa tuntemaan oloni epämukavaksi. Olen ajatellut että se olisi vääränlainen matto tai sohva, mutta oikeasti se on sitä, että mieheni ei koskaan ole siinä huoneessa. Eli sieltä puuttuu turvallisuuden tunne. Missään muualla meidän kodissa en tunne näin, koska kaikissa muissa tiloissa oleskelemme molemmat. Eli näin syvällä riippuvaisuuteni = perusturvallisuuteni on. 

Mieheni kysyi, entäs minun tekemäni reissut yksinään, miten pystyn niihin? Tähän koitin antaa vastausta sellaisella mielikuvalla miten pieni lapsi opettelee turvallista itsenäistymistä ja eriytymistä äidistään. Se miten luodaan turvallinen kiintymyssuhde. Pienin askelin kerrallaan lapsi uskaltaa mennä kauemmas äidistään toiseen huoneeseen mutta kipittää nopeasti takaisin varmistamaan onhan äiti vielä siellä. Jonain päivänä kun se lapsi on kasvanut isoksi, hän huomaa pystyvänsä menemään vaikka maailman toiselle laidalle ilman huolta, etteikö äiti olisi vielä odottamassa. Minun kohdallani kävi vain niin, että eräänä kertana kun kipitän katsomaan, onhan äiti siellä vielä, oli hän kadonnut. Joten siksi jäin mielikuvallisesti sinne huoneeseen kipittämään yhä uudestaan ja uudestaan etsimään turvaa. 

Nyt mieheni on se, joka aina odottaa minua siellä. Ja niin kauan kun hän on siinä, minulla on kaikki hyvin. Mutta jos häntä ei ole, en osaa mennä eteenpäin elämässä koska minulla ei ole sitä turvaa mukana itsessäni. En saanut koskaan vietyä lapsena sitä kehitysvaihetta loppuun asti koska se katkesi sinä päivänä kun äiti ei ollutkaan enää odottamassa siellä huoneessa. Näin ollen perusturvallisuuteni ei koskaan täyttynyt minussa ja se oireilee edelleen tyhjyyden tunteena. 

Kommentit (10)

Vierailija

Hyvä kirjoitus! Minulla on tuo sama, perusturvallisuuden puute. Ja minullakin poikaystävä täyttää sitä aukkoa hyvin ja en viitsi edes ajatella sitä, millaista elämä olisi ilman häntä. Tyhjyyttä ja merkityksetöntä. Tarvitsen toisen, jotta voin turvallisesti kasvaa minuna ja olla täysillä minä. En ole koskaan onnellinen vaan aina tavoittelen jotain asiaa, jonka luulen tekevän onnelliseksi ja kun sen saan, alan tavoitella jotain muuta. Tällä hetkellä minulla on asiat tosi hyvin ja sain haluamani opiskelupaikan, on ystäviä ja myös talousasiat tosi hyvin. Silti aina jokin vaivaa. Taustalla minulla lapsuudessa huostaanotto eli siis huonot perheolot. Ihanaa, kun puit sanoiksi tuon tunteen!

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos kommentistasi <3

Niin, sitä se on. Pakonomaista tarvetta täyttää itseään jatkuvasti onnellisuuden tunteella ettei koe sitä ikävää tyhjyyden tunnetta. 

Pari päivää sitten juttelin terapiassa tästä, ja ennemmin tai myöhemmin sitä itsenäistynee myös siitä kumppanistaan samalla lailla kuin lapset lopulta vanhempien luomasta turvasta. Turvallisuuden tunne säilyy itsessään ilman riippuvuutta toisesta. Ja samalla myös se tyhjyyden tunne hälvenee pois.

kyynel

Huhhuh. Ehkä rehellisin blogi mitä olen koskaan lukenut. Ja miten suurimpaan osaan voinkaan samaistua, ihan kuin itse olisin kirjoittanut tätä. Ensin tuli suorastaan lamaantunutkin fiilis.. Että voiko joku oikeesti olla niin samanlainen kuin minä? Ja juuri samanlainen siltä osin minua, mitä itse häpeän valtavasti ja mikä aiheuttaa minulle suurta ahdistusta.

Olen tästä tunnelukosta lukenut aikaisemminkin ja tiedostan minulla olevan sellaisen vahvasti, mutta tämä sinun rehellinen, avoin blogi oli ja on minulle juuri nyt jonkinlainen pelastus. Juuri tähän väliin. Oikeastaan vahvimmin olen tätä omaa tunnelukkoani ajatellessa miettinyt pääni puhki, MIKSI ja MISTÄ se on saanut alkunsa.. Sitä en oikein ymmärrä. Koen lapsuuteni olleen hyvä, tosin ollessani alle kouluikäinen neljäs sisarukseni syntyi vakavasti sairaana, äidilleni puhkesi masennus ja elämä meni luonnollisesti päälaelleen tuolloin useammaksi vuodeksi. Mutta silti meistä yritettiin pitää huolta ja minä olin erityisesti se perheemme kiltti lapsi, joka yritti parhaansa mukaan auttaa myös äitiä ja isiä selviytymään. Vaihdoin pikkuveljen vaipat, hoidin häntä kuin omaani, vaikka olin itsekin ihan pieni, tosiaan alle kouluikäinen...
Tuo blogikirjoituksesi, jossa mainitset muumeistakin tutun Näkymättömän Ninnin... Itkin jo ekojen lauseiden kohdalla maailman eniten. Olen aina kokenut olevani juuri kuin Näkymätön Ninni muumeista ja jos joskus ottaisin tatuoinnin, se olisi juurikin tuo Ninni...

Olet rohkea, niin kovin rohkea. Kaikkea hyvää elämääsi <3.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Kiitos sinulle ihanasta kommentista <3

Mulle saa aina laittaa viestiä ja oon myös järjestämässä jonkinlaista tapaamista "meidän kesken" koska musta olisi ihana nähdä teitä sekä kuulla teidän tarinanne, jotka tuntevat samoin kuin minä. Uskon, että se vahvistaa ja auttaa hyväksymään itseään just tälläisenä kuin on.

Kaikkea hyvää myös sinulle <3

Vierailija

Hei, olen lukenut eilisestä saakka myös kaikkia kirjoituksia hylkäämisenpelkoa koskien tippalinssissä ja tuntuu myös ihan kuin itse olisin kirjoittanut nämä. Näytin myös poikaystävälleni ja hän sanoi samaa, koska kohtaukset 100% samanlaisia. Heräsin tietoisuuteen n. 2 vuotta sitten jolloin jo toinen parisuhde päättyi samanlaisiin ongelmiin ja huomasin toistuvuutta. Sitten olin vuoden sinkkuna ja yllätys = ei mitään ongelmaa ja kohtauksia ja unohdin koko terapia ajatuksen. Nyt kun aloin taas tammikuussa seurustelemaan täydellisen miehen kanssa jossa ei ole mitään vikaa, huomasin 8kk kohdalla kaiken taas toistuvan. Taas samat kohtaukset, riidat yms mitä aikaisemmissa suhteissa sitten johtaneet eroon. Käytännössä kerta toisensa jälkeen kaivan omaa kuoppaani ja syöksen hyviä suhteita väkisin kriisiin ja niin ettei mies enää jaksa. Aikaisemmin olen syyttänyt aina miestä kaikesta, mutta tämä on ensimmäinen suhde missä olen ns "valaistuneena", että ongelma on minun. Ensimmäisen 8kk aikana kuvittelin että olen "parantunut" kun kohtauksia ei tullut, mutta nyt kun on alkanut ns. arki, hirviö on alkanut nostamaan perinteisesti päätään. Tällä kertaa en halua pilata kaikkea itse ja mulla olisi hyvät puitteet eheytyä (mieheni kuullostaa samalta kuin sinun ja olen kertonut hänelle alusta saakka näistä mun ongelmista, mutta hän ei ottanut vakavasti, koska suhteen alkuaikoina en oireillut. Mutta nyt tukee, yrittää ymmärtää kohtauksia, ignoraa niitä ja kannustaa terapiaan.)

Nyt sitten yritän etsiä terapeuttia, mutta haluaisin löytää sellaisen, joka on jyvällä asiasta. Itse olen asiaa tutkinut ja opiskellut itsekseni sen 2 vuotta ja olen aika pitkällä jo kehityksessä,kasvussa ja tietoisuudessa. Silti olisi hyvä saada toimivia eväitä vielä ammattilaiselta ja käydä siellä vaikka kahden viikon välein. Olisi todella turhauttavaa joutua terapeutille, jolla ei ole kokemusta juuri tästä kyseisestä "taudista"... Olisko sulla jotain ohjeita ja vinkkejä, miten pääsisi meidän ongelman asiantuntijalle? Onko edes sellaista? Olen yrittänyt googletella, mutta ei ole löytänyt...

T. Emilia

Lukossa
Liittynyt10.9.2018

Tyhjyyttä täälläkin suunnalla. Oon nyt 36v enkä ymmärrä miten oon selvinnyt tänne asti ilman, että tiedän mitä haluan elämältä, ilman parempaa itseluottamusta ja itsetuntemusta. Oon vain ajelehtinut eteenpäin miettimättä mitä mä haluan tai tarvitsen. Elämä on ollut aina niin toisista riippuvaista ettei mulla itsellä ole ollut niin väliä. Huomaan, että oon muuttunut tosi passiiviseksi. Ehkä koska aina pitää olla valmiina jos tuleekin paniikki tai kriisi tms. Tuntosarvet on päällä koko ajan enkä osaa suunnata niitä itseäni kohti ja hoksata mitä esim. haluaisin opiskella/tehdä työkseni. Ja aivan kuten eka kommentoija kirjoitti niin alan aina tavoitella jotain uutta asiaa kun mikään ei tunnukaan miltään. Työpaikat alkaa aina kyllästyttää hetken ajan päästä.

Tähän liittyy varmasti paljon huonoa itseluottamustakin ja sitä ettei kukaan ole koskaan ollut ohjaamassa mua elämään. Kaikki mitä oon elämäni aikana tehnyt ois vanhempieni mielestä voinut tehdä vielä hitusen paremmin. Ihastuminen ulkomaalaiseen mieheen herätti äidissäni sellaisia ajatuksia, että "Mitäs sitten tehdään kun saatte lapsia ja eroatte, niin sitten lasten pitää lentää yksin edestakaisin." Ja kuulemma aina kun muuttaa jonkun kanssa yhteen on viisasta kirjoittaa ylös omat tavarat. "Eron hetkellä on sitten helppo tietää mitkä on mun ja mitkä sun juttuja". Nuo ajatukset kertovat kaiken siitä miten pelokkaassa maailmassa mut onkaan "ohjelmoitu", alkoholilla höystettynä. 

Sinkku-aikoina kaikki on kyllä ihanan ongelmatonta kuten Emilia kirjoitti. Sinkkuna mun ei tarvitse huolehtia ja murehtia lähteekö joku, tai alkaako poikaystävä juomaan ja vaihtaa mut pulloon. Sinkkuna oon oma itseni, mutta parisuhteessa määrittelen itseni liikaa sen toisen kautta. Pitäis muistaa ettei poikaystävä varmastikaan ihastunut mun riippuvaiseen asenteeseen vaan siihen kuka olen. Voi kunpa löytäisinkin sen fiiliksen ilman että parisuhdestatus muuttuisi.

- taas tuli sellaista ajatustenvirtaa, mutta tää aihe herättää vaan niin syviä ajatuksia että ne syöksyy näppäimistölle ennenkuin niitä osaa edes lajitella. 

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heips sinä <3

Mä luulen kans että oon myös vähän tälläinen ajelehtija, joka ei ole koskaan tiennyt mitä oikeasti haluaa ja siihen vaikuttanut lapsuudessani juuri se, kun ei ole ollut ketään tukemassa, kannustamassa ja rohkaisemassa eteenpäin ja olemaan juuri se mitä on ja tehdä asioita joista on pitänyt. Olen ollut todella ujo ja arka lapsi. Ja vielä paljon päälle kaksikymppisenäkin. Oikeastaan vasta kun muutama vuosi sitten päädyin töihin sellaiseen paikkaan, jossa piti avata suunsa ja olla jatkuvasti sosiaalisissa tilanteissa, rohkaistuin. Aloin samalla myös miettiä mitä haluan elämältäni, silloista suhdettani ja kaikkea siihen miten minä voin. Samalla aloin myös muuttamaan niitä asioita. Helppoa se ei ollut, ja esim suhteenkin kanssa jouduin valtavaan kriisiin erosta vaikka itse sitä halusin. 

Nyt olen todella paljon kehittynyt niistä ajoista, ja voin jo hiljalleen sanoa että tiedän mitä haluan ja osaankin niitä toteuttaa ilman toista. Silti toisinaan ärsyttää ihan hirveästi kun huomaa olevansa liian kiinni toisessa että kuormittaa itseään ihan liikaa vain tarkkailemalla toista.

Mutta suuuuri askel jo siinä kun tiedostaa. Näin se alkaa hiljalleen muuttumaan parempaan. Niin, että anna ajatusten vain tulvia sanoiksi <3

kyynel täällä taas

Onkohan meille tälläisille mitään vertaistukiryhmää? Missä voisi vaihtaa ajatuksia? Itse kun olen vieläpä niin introvertti ettei mitään järkeä ja sosiaaliset tilanteet jännittää tosi paljon edelleen niin tapaamisiin osallistumisen ajattelukin saa hirvittävän jännitystärinän aikaiseksi :D.

nina_kyllikki
Liittynyt27.7.2017

Heippa taas <3

Yritin tosiaan etsiä sellaista "oikeaa" vertaistukiryhmää mutta en oikein löytänyt mitään sopivaa. Siksi järjestän omaa epävirallista ryhmää, jonne olet todella tervetullut <3 Tarkoituksena ei ole pönöttää missään epämieluisassa tilassa vaan lähteä luonnon helmaan mökkeilemään yhdeksi yöksi (jos haluaa). Siinä samalla voidaan ulkoilla ym mukavaa mikä rentouttaa ja tutustuttaa meidät toisiimme. 

Siinä voimme sitten illan hämärtyessä vaihtaa ajatuksia ja kannustaa toisiamme sekä antaa tukea ja halauksia. Juuri sen verran kun tarvitsemme. 

Laitahan mulle sähköpostia niin kerron lisää <3 hengahdysilmaa@gmail.com

Seuraa 

Hengähdys ilmaa.

35-vuotiaan naisen kirjoituksia matkalla kohti uudenlaista ja tasapainoisempaa elämää sekä eheytymistä hylkäämisen tunnelukosta. Blogissa kirjoituksia myös joogasta, meditoinnista ja luonnon voimasta, jotka ovat itselleni tärkeitä henkisen hyvinvoinnin lähteitä.

Rakennetaan yhdessä tasapainoisempi elämä.

Rakkaudella, Nina

hengahdysilmaa@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto