”Pahempaa kuin yksikään ero poikaystävästä” – naiset kertovat, miltä tuntuu joutua ystävän konmarittamaksi

Tältä se tuntuu. Tulla ystävän hylkäämäksi. Mutta siitäkin voi selvitä. Kuva: Shutterstock

Ystävyyden loppuminen ottaa koville. Varsinkin, jos ei ikinä saa tietää, miksi tuli hylätyksi.Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (17)

Jepjep

Itse olen laittanut poikki kaveriin juuri ennen hänen naimisiinmenoaan. Hän oli jo pidemmän aikaan käyttäytynyt todella tökerösti ja epäkunnioittavasti minua kohtaan; Vehkeillyt selkäni takana, aiheuttanut tietoisesti pahaa mieltä. Olin sanonut tästä monta kertaa ennen lopullista välien poikkilaittoa. Olen varma, että kaikesta huolimatta hän kuvittelee olevansa uhri, vaikka kuka tahansa objektiivisesti sanoisi hänen toiminnoistaan kuullessaan, että onpa tökerö ihminen. Hassua, että nimikirjaimet  ja vuosiluku tässä jutussa mätsää. Oliskos sama kaveri. En epäile hetkeäkään, etteikö hän oikeasti tietäisi mistä on ollut kyse. Sen verran törkeitä asioita tämä neitonen tehnyt.

Nlpöö

Ystävyyttä ja avioliittoa ei todellakaan voi verrata, kyllä sellaisen ystävän konmarittaisin minäkin joka sellaista yhteiselämää ja sitoutumista ystävyydeltä vaatisi.

Vierailija

Rakkaan ystäväni puoliso on sairaalloisen mustasukkainen ja vainoharhainen. Ajaa vaimonsa ystävät pois. Tämä on toistuva kuvio. Miksi vaimo antaa aina uudelleen tapahtua näin. En ymmärrä. Suuresta rakkaudesta itsekästä miestään kohtaan?

Been there done etc

Ihan varmasti tietävät, miksi ystävyys loppui. Ystävyyden lopettsminen on niin iso asia, että sitä ei tehdä hetken mielijohteesta. Vähän itsetutkiskelya peliin.

Vierailija

Mä laitoin lapsuudenystävän kanssa välit poikki, hän manipuloi ja riidan tullessa mä olin aina syypää. Voiko narsistille , joka kuvittelee ettei itsessä oo mitään vikaa perustella, miksi laittaa välit poikki? Ei voi, syyttää vaan sua koko jutusta. Paras päätös oli, ja oon ollu paljon onnellisempi tän vuoden aikana.

Näin on

Been there done etc kirjoitti:
Ihan varmasti tietävät, miksi ystävyys loppui. Ystävyyden lopettsminen on niin iso asia, että sitä ei tehdä hetken mielijohteesta. Vähän itsetutkiskelya peliin.

Niinpä, mutta se voi joskus olla niin kovin vaikeaa myöntää itselleen se totuus. Joutuisi katsos myöntämään, että itsessä on saattanut olla vikaa, ja jotkut ihmiset nyt vain ovat virheettömiä (=luulevat olevansa).

Minä jouduin myös pistämään välit poikki nuoruusajan ystävälle. En vain jaksanut olla enää hänen likasäkkinsä. Kaikki oli aina minun vikaani, tai jos ei suoraan minua voinut syyttää, niin sitten se oli yhteiskunnan syytä. Mikään ei koskaan ollut hänen vikansa, ei sakot, ei rahattomuus, ei lastensa isä-ongelmat (kaikilla eri isä, mamuja kaikki) jne. Lopulta vain kuunneltuani jälleen yhdet haukut ja syytökset totesin, että tämä taisi nyt olla tässä. Kasvoimme klassisesti erillemme, eri arvomaailmat ym. Ikävä on ollut hyviä hetkiä, mutta samalla muistan että niitä hyviä hetkiä ei enää viimeisinä vuosina juurikaan ollut. Katunut en ole päivääkään.

Yksin

Niin ne vaan ihmissuhteet katkeilevat ja loppuvat, vaikka me kaikki eloon jäämmekin. Yksi syy voi olla ystävän loputon takertuminen, vaikka onhan se oikeastaan aika erikoista, että meillä on eloonjäämiseltä edes aikaa ystävystymiselle. Tarvitaan se koulutus, työ ja perhe ja sitten vielä ystäviäkin. No, jossain vaiheessa joku jää kelkasta pois, etenkin, jos ystävyyden maksaminen tulee kalliiksi. Loputon puhelimessa roikkuminen voi olla sellaista tai se, että ystävä mielletään jotenkin liian avuttomaksi ja neuvoja kaipaavaksi. Kyllä aikuisen täytyisi osata jotain itsekin. Kaikki uupuvat näihin ongelmakimppuihin, joiden elämä on päältä katsoen aivan ok, mutta kaikkea vatvotaan kymmenen kertaa pohjamutia myöten. Toiselle ei jää tilaa olla ollenkaan. Myöskään intiimejä asioita ei jaeta kaverien kanssa, sillä ne ovat kahdenkeskisiä. Nykyään ihmisillä on arvotkin hieman hukassa, kun kaikki täytyy levittää kenen tahansa katseltavaksi tai toisista halutaan objekteja, joita on niin kiva katsoa ja joiden rakkauselämä on niin ihanan positiivista että alkaa itsellä tehdä mieli (ketä?).

Konna

Menetin ala-asteikäisenä luottamukseni ystäviin ja ylipäätään ystävyyteen. Olen ymmärtänyt sen vasta nyt, yli 30 vuotiaana. En ole lähentynyt kenenkään kanssa ystävyyteen asti, kaikki ovat kavereita. Paitsi tietysti oma mieheni. Minun on todella vaikeaa aina siinä kohtaa kun kaveruus alkaa syventyä. Kiusaannun ja peruutan. Siis hiivun.

ei ole koskaan ollut ystävää

Konna kirjoitti:
Menetin ala-asteikäisenä luottamukseni ystäviin ja ylipäätään ystävyyteen. Olen ymmärtänyt sen vasta nyt, yli 30 vuotiaana. En ole lähentynyt kenenkään kanssa ystävyyteen asti, kaikki ovat kavereita. Paitsi tietysti oma mieheni. Minun on todella vaikeaa aina siinä kohtaa kun kaveruus alkaa syventyä. Kiusaannun ja peruutan. Siis hiivun.

Sama täällä. Ei yhtään ystävää. Se mietityttää, miten selviän, jos menetän puolisoni. Ystävystyminen on itselleni täysi arvoitus..miten jotkut osaa ja jaksaa.

Kirsi

Olen pistänyt merkittävän ystävyyden tauolle. Kaipaan häntä ja ystävyyttämme aika ajoin, mutta hän ei halua olla enää tekemisissä.

Olimme ystäviä lähes 20 vuotta, vaikka elimme osin hyvin erilaisia elämiä: minä yksinhuoltaja, hän sinkku. Koin ystävyytemme suurimman osan ajasta hyväksi tai tosi hyväksi - matkustelimme, harrastimme ja puhuimme tärkeät asiat yhdessä. Usein kuitenkin olin jotenkin altavastaaja: hän perui sovittuja tapaamisia muiden ystävien takia, syytteli, että en pidä tarpeeksi yhteyttä ja hyötyi taloudellisesti pienistä asioista (esim. matkustaessa kerroin tekeväni tarkanmarkanvalinnat illallisella - ei alkupaloja eikä juomia - mutta kuitenkin hän jakoi laskun kahtia. Erotus oli yksinhuoltajalle merkittävä). Hän myös otti aina etäisyyttä, kun ylenin, vaihdoin työpaikkaa tai tapasin uuden poikaystäväehdokkaan. Pidin kuitenkin ystävyyttämme tärkeänä, joten halusin unohtaa nämä pienet kivet kengässä.

Sitten jouduin tapaturmaan. Vahingoituin vakavasti. Yritin roikkua kuitenkin elämässä mukana; ensimmäisessä ystäväporukan tapaamisessa hän sopi illallista muiden kanssa ja sanoi minulle muiden kuullen, että sinä et voi tulla, koska sinulla ei ole varaa tähän paikkaan. Ystävänpäivänä juhlistimme 18-vuotista ystävyyttämme - hän vaihtoi kirjalahjani liikkeessä 2 kuukautta myöhemmin. Samana iltana hän sanoi, etten pidä riittävästi yhteyttä. Vastasin, että meillähän on melkein aina sovittuna seuraava tapaaminen. "Niin, muttei ihan aina". Pahimmalta tuntui, kun hän sanoi, että voisin ihan hyvin tehdä töitä vain 4 kuukautta tapaturman jälkeen. Olen edelleen sairauslomalla ja tapahtuneesta on yli 5 vuotta.

Tapaturma aukaisi silmäni: olin hänelle enimmäkseen esiliina, jotta hän pystyi tekemään niitä asioita, joista piti, muttei halunnut tehdä niitä yksin.

Vierailija

Ystäväni lopetti yhteydenpidon toisen yhteisen ystävämme kanssa joitakin vuosia sitten. Hän kertoi asiasta minulle, mutta ei tälle toiselle ystävälleen.

Olen edelleen tekemisissä molempien kanssa ja minusta tuntuu välillä hyvin hankalalta olla ikään kuin tässä välissä. Tämä "hylätty" ystävä kyselee aina välillä tästä toisesta ystävästä ja ihmettelee, miksi emme enää tapaa yhdessä kaikki kolme. Välillä hän itkee minulle, mitä sellaista hän on voinut tehdä, että toinen ei enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä.

Olen vaikeassa tilanteessa. Tämä "hylkääjä" on esittänyt minulle perustelunsa toimintaansa, jotka eivät mielestäni perustu todellisuuteen eivätkä taatusti tämän toisen ystävän tarkoitusperiin. Haluan säilyttää kummankin luottamuksen kuitenkin enkä halua satuttaa enempää "hylättyä", joten en ole näistä asioista puhunut hänelle. "Hylkääjän" päätä olen yrittänyt kääntää, mutta se ei auta.

Asiasta on jo vuosia, mutta "hylätty" suree tilannetta edelleen. Ja minäkin suren. Tuntuu, että ystävyys kumpaakin kohtaan on muuttunut kovin paljon siitä, mitä se aiemmin oli.

Ei manipuloinnille

Ystäväni vyörytti päälleni jatkuvasti negatiivista ilmapiiriä, hän oli kuin pohjaton kaivo. Mikään positiivinen tai neuvoa antava ei auttanut. Hän soitteli päivittäin, tuli väkisin kylään ilmoittamatta etukäteen vaikka kännykät toimii. Hänellä on monta lasta ja ahdisti käydä riitaisassa paikassa kylässä. Hänen huutamisensa esim lapsia ja miestä kohtaan oli masentavaa kuulla. Yritin monin eri keinoin saada tilaa ja etäisyyttä. Ystävä ei kuunnellut. Muutaman postinkin kirjoitin. Sain tarpeekseni lopulta kun tuo ihminen ihastui avioliiton ulkopuoliseen mieheen, jopa stalkkasi ja oli omalle miehelleen kertonut että on minua tapaamassa. Paljon vastaavia tilanteita. Tuo ihminen söi kaikki energiat, ammatiltaan sosiaalialalla, uskonnollinen jne mutta todellinen käytös oli jotain muuta. Yritin nätisti selittää että oma raskas elämäntilanteeni vaati hiljaiseloa, valitettavasti rajojen laitto ei onnistunut vaan tuo ihminen väkisin jatkoi rasittavia yhteydenottoja, ei kunnioittanut rajojani, kunnes en enää vastannut. Blokkasin somesta, ikävää mutta muukaan ei auttanut

Vierailija

Olin aina se joka otti yhteyttä. Lopulta ei enää huvittanut enkä ollut aloitteellinen. Emme nähneet enää vuosiin, satunnaisesti kadulla ehkä moikattiin - nyt en jaksa edes sitä. Tuntui aluksi kurjalta huomata ettei ystäväni ollutkaan tosiystävä vaan kaveri, jota ei kiinnostanut pitää yhteyttä. Aluksi mietin miksi hän jättäytyi pois omasta ystäväporukastamme ja se tuntui pahalta, nykyään ei enää kiinnosta selvitellä syitä. En enää haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa, jos tulisikin viestejä joissa ehdotettaisiin tapaamista. Tavallaan kyllästyin miettimään syitä ystävyyden hiipumiseen ja niin kyllästyi muutkin naiset ystäväporukassamme. Kasvoimme erillemme tai sitten emme vain alun perinkään olleet hänen mielestään oikeita ystäviä. Avioero olisi minusta paljon pahempi kuin ystävyyden loppu.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat