"Olen kiireinen kahden lapsen äiti. Ei minulla ole aikaa roikkua älypuhelimella netissä. Eivät varoitukset somen koukuttavuudesta minua koske", ajattelin vielä vähän aikaa sitten. Luulin olevani kännykkäaddiktion ulottumattomissa, koska huomiotani vaaditaan muualla koko ajan.

Ja pyh, huomaan nyt. Taisin vain huijata itseäni.

Asia paljastui, kun pelasin poikani kanssa lautapeliä. Vartin jaksoin keskittyä hyvin, sitten mieleen hiipi: mitähän kännykässä tapahtuu? Onkohan kosketusnäytölle ilmestynyt niitä ah, niin koukuttavia punaisia palloja? Kun lautapeli alkoi junnata, kävin pikkuhiljaa kärsimättömämmäksi. Nyt pitäisi jo päästä näpläämään kännykkää, kohta missaan jotain!

Pelasin toki lapsen kanssa pelin loppuun, mutta pysähdyin kysymään itseltäni: enkö todella osaa keskittyä tämän kauempaa? Puolustukseksi on sanottava, että tuota samaa lautapeliä pelataan meillä noin kolme kertaa päivässä. Minua se jo vähän tympii.

Kun sama vetovoima ja kaipuu kännykkää kohtaan toistui seuraavankin pelin aikana, huomasin, että kyllä, koukussa ollaan. Onpa noloa.

En pidä kännykän käyttämistä ja somettelua silti pelkästään huonona asiana. Se on tapa pysyä kartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Luen uutiset, sekä yleiset että läheisille suunnatut, nykyään ensimmäisenä netistä. Puhun niistä lisää ja tarkemmin kasvokkain vaikka kahvikupin äärellä, mutta yleensä ensireaktioraportoinnit hoidan Whatsapp- tai Messenger-viesteinä. (Hitsi miten vähän tulee muuten enää nykyään lähetettyä tekstareita.)

Pidän puhelimen kautta myös yhteyttä ihmisiin, joita en välttämättä ehdi elämäntilanteeni vuoksi kovin usein nähdä. Silti haluan säilyttää heihin yhteyden. Se, että näkisin kaikkien kanssa kasvokkain tuntikausia putkeen ja syventyisin vain heihin, olisi täydellistä, muttei realistista. Meillä kaikilla on omat menomme ja se on ok. Kännykkä mahdollistaa yhteydenpidon silti.

Kaikista nolointa on kuitenkin ajatus siitä, että olisin lapsilleni vain zombiäiti, joka tuijottaa tyhjin silmin kännykkäänsä, kun korppi tarttuu lapsiin ja vie heidät pois. (Ai niin, se olikin mainos.) Onneksi asia ei ole niin mustavalkoinen. Jos olen huomaamattani unohtunut tuijottelemaan luuria, tyttäreni on tullut reippaasti nappaamaan kännykän käsistäni pois. Toisena lapsena oppii näköjään pitämään puoliaan ja kouluttamaan mutsiaan.

En ole varma pitääkö tälle riippuvuudelle tehdä jotain vai ei. Onko tämä uusi normaali vai huolestuttava kehityssuunta, josta pitäisi riuhtaista itsensä irti keinolla millä hyvänsä? Ja huijaisinko vain itseäni, jos nyt vannoisin, että tästä alkaa elämäntapamuutos, johon kännykkä ei kuulu?

Nykymaailma kuin ei oikein toimi niin. Eikä kaikki, mikä kännykän näytöltä näkyy, ole automaattisesti huonoa.

Kohtuus kaikessa, sanotaan. Se kai pätee tähänkin. Vai oletteko eri mieltä?

Kommentit (4)

mangomehu

Onpas hyvä, että toit asian esille, olen miettinyt ihan samaa. Ainakin siis voidaan todeta , että asia on monen mielessä, enkä ole ainoa.

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Juu, ei mullakaan tähän varsinaisesti vastauksia ole. Sen verran tiedän asiantuntijoiden sanoneen, että sometykkäykset vapauttavat aivoissa dopamiinia eli mielihyvähormonia. Se selittää, miksi kännykän kyttääminen on niin houkuttelevaa. Mutta sitten, jos heräilee kolmelta yöllä tsekkaamaan kännykkäänsä, saattaa olla aika rajoittaa.

Wallenius

Tunnistan saman pakkomielteen. Esikoisella (13 v) onkin tapana todeta: "Sano, kun pystyt oikeasti kuuntelemaan, niin kerron mun jutun vasta sit". Silloin iskee aina vuoren korkuinen morkkis. On pelottavaa, kuinka sekä vapaa-aika että työt linkittyvät nykyään someen niin, että sitä on väkisinkin älylaitteisiin sidottu. Haluaisin oppia pitämään kännykättömiä/somettomia päiviä.

Rosanna Naiseudesta
Liittynyt8.3.2017

Hyvä, että poikasi sanoo tuosta! Tosin veikkaan, että olet saanut sanoa hänelle muutamaan kertaan samat sanat :D

En pidä vapaa-ajan ja töiden somelinkittymistä automaattisesti huonona juttuna, jos se tuntuu itselle luontevalta. Mutta jos se alkaa uuvuttaa ja tuntuu, että kaikki vapaa-aika pitää olla skarppina ja pohtia somea, se ei ole tietenkään oikein. Ehkäpä tähän joku ratkaisu vielä joskus löytyy ja sitten me nauramme näille pohdinnoille? Saa nähdä.

Seuraa 

Olen Rosanna Marila, 34-vuotias pinkki muija ja kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen Me Naisten toimittajana, mutta mielipiteet ovat omiani.

Blogini idea on muistuttaa, että sähän oot hyvä just noin.

Ota yhteyttä: naiseudesta(at)gmail.com

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat