Epäonnistumista pahempi on se, ettei edes koskaan henno yrittää. En näe epäonnistumisia, vain loistavia oppitunteja. Jotenkin salaa sitä kai toivoi, että jos ne muutamat unelmat pitää visusti siellä takataskussa, ei tarvitse kohdata sitä kauheinta: kenties niiden hetkellistä murskautumista. Mutta tiedättekö mitä? Mitä elämää se sellainen on? Vaikka kuinka olen täällä kirjoitellut unelmien tavoittelun tärkeydestä. Rohkeasti empimättä tarttunut useampiin uusiin haasteisiin ja saavuttanutkin monia haaveitani. Oivalsin, etten ole uskaltanut tavoitella, ainakaan niitä ihan kaikkia. 

Takaisin tuohon päivään:

Herään. Nukuin yllättävän sikeästi. Edes muutaman tunnin. Yleensä ennen tärkeitä päiviä nukun levottomasti, kuin koiranunta. Nyt minulla on yllättävän levollinen olo. Tänään on se päivä. Se päivä, jota olen odottanut. ”Meni miten meni, olet ylittänyt itsesi, muista se” , puhun mielessä itselleni. Joskus kun oikein jännittää tekisi mieli perääntyä. Nyt ei ole sellainen tunne. Vedän treenivaatteet niskaan, tukan ponnarille ja pakkaan eväät kangaskassiin. Hyppään autoon, tällä kertaa pelkääjän paikalle. Päätin lähteä varmuuden vuoksi liian aikaisin, ettei tämä päivä tyssäisi ainakaan ruuhkaan. Se pelko oli turha. Länsiväylä on autio. Vaikka muut saattavat olla vielä unten mailla, radiosta kuuluu onneksi ne ”tutut ja turvalliset äänet”; Anni, Jaajo ja Perälä. Yleensä keskityn Aamulypsyn tarinoihin herkeämättä, nauran mukana vedet silmissä ikään kuin istuisin saman pöydän ääressä. Se kai siinä parasta onkin, kuin kuuntelisi ystävien keskustelua. Tänään mieleni kuitenkin harhailee toisaalla. Tuijotan ikkunasta ulos. Olen hiljainen aina kun jännittää. 

Saavun Kallioon. Perillä ollaan. Kaduilla harhailee kohtalontovereita. Kiitän tsempeistä ja suljen auton oven. Olen käynyt tässä rakennuksessa aiemminkin, mutta edellisestä kerrasta on ehtinyt vierähtää pidempi tovi. Silloin tunnelma oli toinen, lainasimme koulun kirjastosta näytelmän Teatteritaiteen lukiodiplomia varten.  

Aulassa lasikaton alla parveilee auttavia käsiä: ”Etsi ilmoitustaululta nimesi, ryhmäsi ja hakijanumerosi”. Kirjoitan maalarinteippiin numeron ja nimeni. Ystävällinen kohtalontoveri tarjoutuu liimaamaan teipin selkääni. Istun penkille odottelemaan. Lopulta tila täyttyy ihmisistä ja meidät kutsutaan peremmälle infotilaisuuteen nimenhuutoa ja ryhmiin jakamista varten. Minun ryhmäni on aamupäivän loppupäässä. Meillä on aikaa odotella. Ryhmäni jakautuu jonnekin. Istun yksin penkillä. Lopulta taakseni tulee pari tyttöä. Liityn mukaan keskusteluun. Olemme kaikki samassa tilanteessa ja vertaistuen voima on käsin kosketeltavissa.

Yllättäen kuulen tutun äänen ja jään vaihtamaan kuulumisia. Niinkin pitkäksi aikaa, etten huomaa ajankulua. Tajuan, että minun näytönpaikkani lähestyy ja on aika siirtyä ylempään kerrokseen. Kiiruhdan saliin lämmittelemään. Vastaan kävelee kaikkensa antaneita kasvoja. Lämmittelyhuoneessa ihmiset ovat keskittyneissä tunnelmissa. Joku tekee äänenavausta, toinen venyttelee. Minä alan liikkua ja hyppiä. Huomaan ilokseni tytön, jonka kanssa juttelin aiemmin. 

Menemme meidän raatihuoneen eteen. Siinä seisoo pari kannustavaa opiskelijaa, jotka esittäytyvät marsuiksi. ”Muistakaa, että heti kun ovi aukeaa ja astutte huoneeseen, siitä alkaa teidän raatiaikanne. Juoskaa ensin suoraan viivalle riviin ja kuunnelkaa ohjeita.” ”Hassua, tässä sitä ollaan”, ajattelen. Tässä tilanteessa, josta olen kuullut niin monia legendoja. 

Keho täyttyy adrenaliinista. Raati pyytää kertomaan mistä olet kotoisin. ”Minkäs värinen toi sun paitas on?” kysyy arvovaltainen raadinjäsen pöydän toiselta puolelta. Nyt ei enää pelota. Jokainen solu kehossani huutaa innostusta. Tuo puolituntinen menee silmänräpäyksessä, kuin jossain taianomaisessa sumussa. Vaikka olin harrastanut liikuntaa koko kevään lähes päivittäin, ei tätä tilannetta voinut verrata mihinkään aiempaan kokemaani fyysiseen suoritukseen. 

Kun improaa, ryömii lattialla, näyttelee, pomppii, laulaa ja tanssii adrenaliinitärinöissä, kirjaimellisesti veren maku suussa ja toteaa, että juuri tätä sitä rakastaa. On kai oltava sopivasti hullu. Kyllä, tätä minä rakastan. Mikään, ei niin mikään ole koskaan antanut minulle tällaisia kiksejä ja endorfiineja. 

Tulen huoneesta ulos. Polvet tutisevat, paita on hiestä märkä. Halaamme kohtalontovereiden kanssa. Vaikka emme tunteneet ennen tätä päivää, rutistamme toisiamme kuin vanhat ystävät. Tätä on ollut ikävä. Tätä tunnetta, yhteishenkeä, tällaisia ihmisiä. Kuin perhettä. 

Tänä keväänä tein sen päätöksen: haen Teatterikorkeakouluun. Ja minähän hain. 

Suoraan sanottuna ihan p*skaltahan se tuntuu, kun kaikkesi antaneena ja odottavin mielin lopulta näetkin, ettei omaa nimeä löydy listalta. On vain oltava tyytyväinen siihen, että on yrittänyt parhaansa, suoriutunut niin hyvin kuin olla saattaa, loppu on aina raadin käsissä.

Kun hakijoita on reilu tuhat ja vain kuusi tyttöä valitaan, niin kyllähän se kieltämättä aika mahdottomalta tehtävältä kuulostaa. Mutta aina silti joku voittaa lotossa. Tämä olisi kenties se ainoa lotto, jossa haluaisin voittaa. Kyllä minä, jolla ei muutoin elämän eri osa-alueilta juurikaan kilpailunhalua löydy. Sillä uudet kokemukset ja itsensä kehittäminen lienee se elämän kannalta kaikista henkisesti rikastuttavin voitto. Kun en usko, että raha on ketään onnelliseksi tehnyt.

Upean putous-voittaja Pilvi Hämäläisen sanoin: ”Pari päivää voi olla pa*kana ja itkeä, mutta sitten mennään vain eteenpäin". (Pilvi kertoi EVS-lähetyksen haastattelussa hakeneensa TeaKiin muistaakseni 8 vuotta.)

Ja minähän olin. Kävelin halki keskustan aurinkolasit päällä kyyneleet poskilla. Soitin tietenkin läheisilleni ensin itkupuhelut. (Kiitos, että olette olemassa). Sen jälkeen suljin puhelimen. Ryvin itsesäälissä. Onneksi kotona odotti se ihanin tukipilari, se karvaisempi tapaus, joka ottaa aina yhtä ilolla vastaan ja nuolee pisarat pois poskilta.  

Kun päiviä oli kulunut päätin, että tämähän ei jää tähän. Kunhan täältä vielä nousen, menen ja näytän. Näytän itselleni, että minä en luovuta. Kyllä täältä ihmisraunion säpäleistä vielä kammetaan itsensä ylös entistä vahvempana. Ja minä nousin. Ja jottei rima olisi jo riittävän korkealla, tuodaan touhuun vielä astetta enemmän haastetta vaihtamalla Tšehovin kynän antimet englannin kielelle. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina se… (josta luvassa lisää myöhemmin.)

Se elämäni kenties hulluin ja intensiivisin päivä, jolloin ehdin jo hetken miettiä olenko sittenkin haukannut turhan ison palan kakkua, päättyi sähköpostiin:  ”We’re pleased to let you know that we’ve decided to offer you a place at Copenhagen International School of Performing Arts".

Vaikka tuo sähköposti sai vuorostaan riemunkiljahdukset raikumaan ja onnen kyyneleet virtaamaan poskilla, ei se ollut se päivä, jolloin ylitin itseni, sillä voittajan on aina helppo hymyillä. Koen, että vastoinkäymisissä se todellinen sisu ja tahto punnitaan. Antaako niiden lannistaa ja haudata unelmat vai päättääkö taistella tiensä takaisin. Tuo otsikon kirvoittanut päivä oli se päivä, jolloin päätin jatkaa. Se päivä, jolloin ääneni murtui ja en saanut toivottuja uutisia, mutta sisuunnuin jatkamaan kohti haaveita. 

Olen sanoinkuvailemattoman iloinen siitä, että rustailin tekstit talven pimeinä iltoina muuton ja rempparallin keskellä. Laitoin hakupaperit menemään. Luin näytelmän, opettelin monologin ja valmistauduin. Onnellinen siitä, että sain kutsun 2. vaiheeseen. Kiitollinen siitä, että ei toivotusta tuloksesta huolimatta oivalsin, että harmituksen määrä opetti yrittämään kahta kovemmin. Se sytytti entistä suuremman kipinän. Puski viemään itseäni uusille epämukavuusalueille. 

Tämä on siis omistettu teille. Teille, jotka yrititte. Sinulle. Sinulle, joka yritit. Pelosta ja pettymyksestä huolimatta. Tiedätkö mitä? Sinä olet todellinen voittaja. Mikään ei kasvata luonnetta niin paljon kuin haasteet ja pettymykset. Sinä nouset vielä ja näytät. Vai mitä? Lupaathan minulle sen.

PS. Oli mielettömän ihana törmätä tuona päivänä blogini lukijoihin. Kiitos, kun tulitte ystävällisesti tervehtimään, se lämmitti kovasti mieltäni. Paljon terveisiä teille ihanille kohtalontovereille, jotka tsemppasitte ja jännititte siellä yhdessä allekirjoittaneen kanssa. Olihan meillä nyt aivan törkeän siistiä ja hauskaa! "Oikein kaikkien aikojen reissu!" ;)

<3:Venla

Ensin ajattelin kuvittaa postauksen kuvanlaadun vuoksi järjestelmäkameralla otetuilla irrallisilla kuvilla, kunnes lopulta totesin, etteivät ne tässä tapauksessa palvele tekstiä. Siispä otokset ovat puhelimen kätköistä, tuolta kyseiseltä päivältä. Silmäpusseineen ja kyynelineen. Sitähän se elämä joskus on.

Kommentit (10)

Anna

Ihana teksti, ihana viesti <3 Kiitos että jaoit kokemuksesi!

Teatterikorkean pääsykokeet on jotain aivan infernaalista, niin infernaalista että en sitten koskaan uskaltanut osallistua.Pelkoni ja epävarmuuteni takia olin 15 vuotta(!!!!!) aivan totaalisen väärissä hommissa.Kunnes sairastuminen pakotti palaamaan unelmien äärelle ja miettimään mitä ihmettä tällä elämälläni teen.Teatterikorkeaan en hakenut, vaan löysin luovuuteni muuta kautta ja olen siitä kiitollinen.
Se että on kontaktissa itsensä kanssa ja tietää mitä haluaa ei ole itsestään selvyys sekään!Uskon että kun se oikea suunta löytyy +sisua + rohkeutta aukeaa polku kohti unelmia!Ihan niinkuin sinulle kävi!Sydämelliset onnittelut koulupaikasta <3 Ihan MAHTAVA JUTTU!!!!

Vierailija

Aivan ihana teksti! Pystyn samaistumaan joka kohtaan, itsekin annoin kaikkeni pääsykoeprosessille eivätkä oikiksen ovet silti auenneet. Mutta juuri kuten totesit, ensi vuonna kovempaa kuin koskaan kohti unelmia :-)

Vierailija

Samaistuin tekstiisi täysin! :) Itse hain tänä keväänä jo kolmatta kertaa kauppakorkeakouluun ja vihdoin oli mun vuoro saada hyväksymiskirje. Upeeta, että säkin tavoittelet unelmiasi etkä anna periksi <3

Tuulia

Aivan ihana kirjoitus, itse tänä keväänä 2. kertaa teakin kokeissa käyneenä lämmitti mieltä kovasti. Kuten kirjoititkin, jo se, että uskaltaa yrittää, eikä pelosta huolimatta peräänny, on jo saavutus. Tämä pitäisi itsekin muistaa useammin, kiitos siis, että muistutit :) ja paljon onnea opiskelupaikasta!

Venla Savikuja
Liittynyt20.4.2017

Liikuttavaa kuulla, kiitos.

Todellakin, juuri niin. Se on saavutus, että pelosta ja pettymyksestä huolimatta yrittää. Ja siitä sietää olla ylpeä<3 

Kiitos paljon Tuulia!

Katza

Jep, ite hain tonne 4 kertaa ja kerran Nätyyn--- arvatenkaan ovet ei avautuneet-- murehdin sitä muutaman vuoden ja kun jatkoin teatteriharrastusta annoin sille kaikkeni ja vaikka en saakaan tekemisistä rahapalkkaa niin oon ylittänyt itseni eri rooleissa useamman kertaa ja olen saanut myös kirjoittaa-ohjata- näytellä niitä kummallisia rooleja ja tuottaa-- opiskelin tossa muun työn ohessa tuottamista ja tänä syksynä perustin oman ryhmän--- 

Venla Savikuja
Liittynyt20.4.2017

Hienoa kuulla, ettet antanut periksi oman intohimosi suhteen ja olet päässyt toteuttamaan itseäsi, vieläpä noin monipuolisesti.

Meillä kaikilla on omat ainutlaatuiset polut. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa pohditaan elämän ihmeellisyyttä ja haastetaan lukija herättelemään omia ajatuksiaan. Toisinaan tartutaan ajankohtaisiin aiheisiin, paneudutaan syvemmin joihinkin elämän osa-alueisiin ja puntaroidaan mm. eettisiä ja ekologisia asioita. Teksteissä pysähdytään ihailemaan auringonlaskuja, nauttimaan arjen pienistä iloista ja etsitään tasapainoa kulttuurista, matkustelusta, luonnosta sekä urbaaneista betoniviidakoista. 

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014
2013
Tammikuu

Kategoriat

Instagram