Olen ripustautunut uudestaan tupakkaan, ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien.

Elämäni on muuttunut viime aikoina paljon - ulkoisestikin - suurimmalta osin olen ottanut majakanaskeleen takaisin lähtöpisteeseen, siihen hetkeen, kun hyppäsin rantatieltä silloisen poikaystäväni Hondan kyytiin, tietäen hyvin, että en pysähdy Turussa pääsykokeissa vaan ajan suoraan saaristoon.

En tiedä mihin mennä. En ole matkalla mihinkään. Tammikuussa hyppään lentokoneeseen ja ennemmin tai myöhemmin palaan - eikä odottamassa ole vastauksia.

En välitä.

Olen julistanut itsellisyyden evankeliumin niin kauan kuin muistan. Olen kirjoittanut siitä lähtien kun osasin. Enkä kertonut siitä kenellekään. Lapsena kirjoittamissani runoissa maailma kääntyy sisäänpäin, kenenkään ei tarvinnut tietää.

Nyt poltan taas sitä tupakkaa Puu-Vallilan yöhön ja muistutan itseäni siitä, ettei tämän pitänytkään olla helppoa. Itsellisyys, itsenäisyys vaatii täydellisen vapauden. Täydellinen vapaus tarkoittaa riippumattomuutta kaikesta. Riippumattomuus tarkoittaa ajoittaista, jomottavaa aavekipua, kuin minussa olisikin se tyhjä paikka, puuttuva raaja, jota en ole vielä löytänyt. Mutta; selviydyn, tämäkin menee ohi, ennemmin tai myöhemmin voin kääntää selkäni ja poistua. Ja olen takaisin valtakuntani rajojen sisällä, valloittamaton.

Tämä on siis minun aurinkoni luolan ulkopuolella, jonka varjoon jostain syystä aina olen tyytymätön. Silloin tällöin yhä useammin unohtaessani jalon ideaalini löydän itseni kaipaamaasta syliä, ihmistä kenen kanssa tapella kaikkea vastaan, paeta sunnuntaina ja palata kotiin yöllä. Kummallista kyllä juuri nyt, kun olen lähempänä armasta vapauttani kuin koskaan ripustauduin kuin riivattuna järjettömään rakkaudennälkään, tupakkaan, – hiljainen asuntoni ajaa minut mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin.

Miksi tarvitsen toisen ollakseni itseni kanssa...mukavammin. Helpommin, vahvemmin. Kuka voisi muka antaa minulle sen mitä en osaa itselleni myöntää?

Mikä ihme tekee yksinäisyyden?

Keskustelimme ystäväni kanssa pahoista voimista. Ne ovat niitä samoja, jotka pistävät sinut valitsemaan väärän kassan, jotka viivyttävät lentoasi rakkaasi luo ja jotka ovat paenneet aurinkoa kesäsunnuntaisin, kun olet jatkamassa viimeöistä matkaasi.

Olisi mukava ajatella, että juuri ne ajavat sinut hulluuden partaalle yrittäessäsi paikata tyhjiä kaikuja heijastuksilla rakkaudesta. Vain tehdäkseen sinulle julmia kokeita, ajaakseen sinut kiusalliseen kohtaamiseen itsesi kanssa, nauraakseen sinulle räkäisesti musta pilven longalta.

Ikävä tosiasia taitaa kuitenkin olla se, etten taida pitää yksinolemisesta. En tarvitse miestä eloonjäämiseen, en itseni tunnustamiseen, en paikkani löytämiseen yhteisössä. Tarvitsen miehen jakamaan sänkyni ja aamuni, lämmittämään syksyisin kun kylmä hinkuu sisään tupakansavun myötä. Itsenäisyyteni evankeliumi on kaunista, muttei täytä vatsaa.

Itsellisyys ei siis ollutkaan uljasta, eikä helppoa, vaikkakin toisinaan herkullisen kevyttä. Vapaus ei ole välttämättä valinta, vaan pakottava tarve sulkea silmät ja paeta. Kaikesta tästä huolimatta ja huolien voitaneen kuitenkin todeta: jälleen kerran lähden ja lähden.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat