Masennus on suomalaisten kansantauti.

Kansantauti kuulostaa hilpeältä. Joltain mikä tarttuu sinuun liian iloisena iltana latotansseissa. Pikku kutka, johon kuuluu näppyjä väärissä paikoissa ja huvittavaa kutinaa. Ei luiselta pitkäsormiselta kummitukselta, joka asuu vaatekaapissasi aina ja ikuisesti ja joka on todellinen vaikka mitä äiti väittää.

Minä päätin ryhtyä onnelliseksi pari vuotta sitten. Päätin lopettaa työni ja lähteä maailmalle. Opettelin surffaamaan ja hengittämään. Hengitin vimmatusti ja annoin pahan mennä, niin uskoin. Pidin melua, pysyin liikkeellä – uskoin, että huomenna on vielä parempi olla – tämä päivä oli korvaamaton. Ja sitten tulin kotiin, uskoen vakaasti, ettei talven pimeä minua saa. Olin väärässä.

Nyt olen kyllästynyt onnen evankeliumiini. Nyt, hetken. Tiesin kyllä koko ajan, että juoksin riemusta kiljuen, silmät kiinni, yhä kapenevampaa kujaa. Toivoin vain, että sen kujan päässä ei olisi rotko. Ehkä vain kuoppa, tällä kertaa.

Neljäntoista kuukauden auringon jälkeen sade täyttää jokaisen raon, minkä se vain löytää. Tämä sade ei puhdista, se tukkii hengityksen aukot, jokaisen niistä. Masennus ei ole sivu, jonka voit vain kääntää. Se odottaa sinua vielä sillä sivulla 486, juuri ennen kuin lopetat kirjan. Se on vakavamielinen tauti, se ei huuhtoudu aaltoon vaikka luulin niin. Sitä ei hengitetä pois, se ei pelästy vaikka päätät lähteä. Se käy kerälle ovesi taakse ja odottaa. Odottaa ja odottaa. Niin pitkään kuin katsot sitä silmiin ja teet sen kanssa sovun. Hyvä, tule sisään, käy taloksi. Mutta muista; tämä ei ole kotisi.

On kevät ja tappelen tautiani vastaan. Urheasti, taas. Enkä ole yksin. Suomessa sairastaa masennusta noin 300 000 ihmistä. Se on joka kahdeskymmenes kansalainen, joka ohittaa sinut Aleksanterinkadulla.Tai jonka sinä ohitat huomaamattasi, koska silmäsi on nauliutunut loskaan ja mietit, miten selviät huomiseen. Minä olen yksi niistä onnekkaista, jotka ovat jaksaneet hakeutua terapiaan. Tänä keväänä voitan minä, mutta monet siinä valtavassa surun sotajoukossa häviää, jälkeäkään jättämättä.

Olemme kummallinen kansakunta, joka elää pimeän yli kesän toivossa – siinä muistossa elokuun öistä, jolloin kaupunki kääriytyy pehmeään hämärään, eikä talvea ole. Suomessa ei saa oikeastaan tuntea. Ei saa olla surullinen – eipä toki iloinenkaan. Valtava nuorison mielenterveysongelma on räjähtänyt käsiimme, kun päätimme kääntää päämme. Parantumisella on aikaraja – terapiatukea sai tähän vuoteen asti korkeintaan kolme vuotta – meillä kun ei ollut varaa sairastaa pidempään. Suomessa suru on myös jotenkin häpeällistä, hoidon hakeminen on merkki heikkoudesta, turhan numeron tekemisestä itsestään – kun pahoinvointi oikeastaan on liian usein se normaali tila emmekä enää näe eroa onneen. Se on sääli. Sillä kyllä meistä onneen olisi.

Minäkin mietin pitkään uskallanko kirjoittaa aiheesta, tunnustaa olevani alamaissa, tunnustaa heikkouteni. Mutta heikkoudessa asuu tieto. Vahva ei koskaan kasva. Mutta minä herään ehkä huomenna hyvään päivään, nostan niskaani ja kävelen vähän korkemmalla – lähempänä aurinkoa.

Mielenterveysseuran SOS-keskuksesta saa apua nopeasti - suosittelen! :  

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat