Tapasin itseni kotisohvaltani pitkän matkan jälkeen.

Mikään ei ollut muuttunut, pari kiloa pienempi varteni ja terveemmän näköinen ihoni hukkuivat sohvani korrektiin värittömyyteen ja kesäkuun aamut sarastivat yhtä harmaina kuin lähtiessäni maaliskuussa. Olin hymyillyt kaksi viikonloppua sadan kilometrin tuntivauhtia, tuhlannut kevytmielisesti koko hilpeän matkakeveyteni varaston ja olin syvästi vittuuntunut kaupunkiini, niin juuri, tähän legendaarisen kesähilpeään Helsinkiin.

Olin tehnyt aloittelijan virheen ja palannut kotiin liian aikaisin – ennen kuin suloinen harha koti-ikävästä iskee maailmaan väsyneeseen matkaajaan, ennen kuin oma sänky ja oman kodin ovi viekoittelevat rauhallaan. Tulin ennenaikaisesti ja kolme viimeistä kuukautta hävisivät kuin ilmaan – kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Eikä aikaakaan kun levottomaan mieleeni hiipii ajatus Intian syksystä, Balin talvesta, lähtemisestä jälleen kerran, niin nopeasti ja kauas kuin mahdollista.

Tunnustelen tätä lähdön halua varovasti kuin asetta. Enkö tosiaan osaa enää muuta kuin paeta? Olenko kykenemätön tarttumaan elämään kotona, olenko menettänyt paikkani siinä onnikassa, johon ihmiset ympärilläni ovat yksi kerrallaan astuneet, matkaan miehen ja lapsen kanssa, turvalliseen arkeen ja tasaisesti palavaan onneen? Puran turhautumiseni kiukuksi kaupunkiini, karun rehelliseen Helsinkiin, jossa niin harva hymyilee takaisin ja käsitys flirtistä on psykopaattisen massamurhaajan tuijotus nurkasta, kuten rakas, kuvankaunis ystäväni Nadja asian ilmaisee. Mutta kaupunki on juuri sitä, minkä siitä teet, suomin turhaan Helsinki-rukkaa.

Rauhattomassa ja äkkijyrkässä elämässäni on jokunen kallioon hakattu arvo, joihin olen heittänyt ankkurini yhä uudestaan. Ystävät, tarina ja ehdoton vapaus. Jälkimmäistä olen hellinyt kuin romanttista rakkautta, unelmaa Toven ulkosaariston majakkasaaresta, jonka yli käy meri syksyisin ja jonka suolaheinään kasvaa sitkeä, tuulen läpäisemätön pinta. Olen ollut onnekas; olen saanut olla vapaa. Vapaa muuttamaan elämääni milloin vain, vapaa valitsemaan itseni ja miehen välillä, vapaa lähtemään, vapaa palaamaan takaisin.

Elämäni suuri rakkaus, etelä-italialainen ex-poikaystäväni, kertoi tällä viikolla rakastuneensa ensimmäistä kertaa jälkeeni. Menetimme toisemme siis vihdoin. Seuraavana päivänä vanha tuttu yöpörrääjä esittelee kuvaa lapsestaan (väsyneempänä kuin koskaan) Käpylän keski-ikäisellä lenkkipolulla ja se tuttu tyhjyys kouraisee taas kohtuani. Tänä aamuna pohdin hajamielisesti millä elän ensi kuun, koska yritykseksi muuttunut unelmani ei elätä minua takuuvarmasti vielä vuosikausiin. ”Ongelmii, ongelmii – siirryin miedoista ongelmista kovempiin.”, kuten Stepa sanoisi. Mutta kaiken tämän keskeltä kuulen sisältäni täysin vastuuttoman riemuhuudon. Aikuisen naisen sieluni syövereistä raikaa hysteerinen pikkutytön kikatus; vapaa, vapaa, vapaa!!!

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammaksi elämä näyttää käyvän ympärilläni. Päätöksiä tehdään hetken varoitusajalla, se hämmentynyt nuorisovirta, joka kerran olimme, on käynyt kiihkeästi aikuisiin uomiin ja asettunut järkähtämättömästi aloilleen – tähän jään, tämä olkoon hyvä. Minä en osaa asettua. Varjelen vapauttani keskenkasvuisen intohimolla, rakastun mahdottomiin miehiin, pidän uraa tappouhkana eikä mielenkiintoni kerta kaikkiaan riitä sisustamaan kotiani loppuun, tauluni makaavat kaapissa jo kolmatta vuotta. Kantapäitäni hiertää lähdön mahdollisuus, mahanpohjaani kutittaa muisto kaukaisien valtamerien aamuhämärästä. Onko käynyt niin, että lähdettyäni jo tarpeeksi monta kertaa, en enää osaa tulla takaisin? Vapaudella näyttää sittenkin olevan hintansa, enkä ole ihan vielä päättänyt, onko se liian kallis.

Sinä hetkenä kun kehrään siskojeni kanssa puumajan suojassa kuuman iltapäivän halki tai kun kosketan viidakon murisevaa ilmaa junan ikkunasta, elämän juostessa ohitseni kiihkeän laiskana, tiedän ettei se ole. Sen hetken ja ehkä vielä seuraavankin. Vapaus on kertakaikkiaan aliarvostettua ja huomisen laskuja on turha huolehtia tänään. Kahvilapöytäni ympäri juoksee kiljuva ja kuolaava lapsentaimi, joka käy välillä potkaisemassa väsyneen äitinsä nilkkaa. Minä nousen, koska voin, ja lähden Suvilahteen skeittaamaan. Onnensa kullakin.

                 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat