Niin monta alkua, niin paljon blogitilaa.

Olen löytänyt vihdoinkin oikean ja aikojen alusta minulle tarkoitetun paikan maailmankaikkeudessa. Kyberavaruus on oleva vaatimaton kotini ja valtakuntani.

Koen kirjoittajan blokkia. Tästä syystä vaeltelen ympäri kotikortteleitani näennäisen päämäärättömästi, todellisuudessa edeten pisteestä seuraavaan, joiden yksinomainen tarkoitus on pitkittää työhön ryhtymistä.  Mutta matkani ei suinkaan osoittaudu tarpeettomaksi - löydän vastauksia ja johdatusta. Ystäväni Kaarinasta, onnellisten ihmisten kunnasta, muistuttaa kirjoittajan blokin pääsäännöstä, joka on unohtunut minula vuosikausia sitten - juo punaviiniä. Surullista, että tämänkaltaiset perusasiat unohtuvat tai muuntautuvat mielessä säälittäviksi yksinäisen naisen päiväkalsarikänneiksi. Ei. Lasi tai kaksi punaviiniä hoitaa sielua ja voitelee sormenpäät siten, että ne luistelevat maken näppäimillä kuin kallion lukiolaiset kevätjäällä - hurmaantuneena. Matkallani Helsinginkadun Alkoon huomaan ohittavani sen salaperäisen pelmenipaikan, joka on aina kiinni vähemmän onnekkaille kuten minä ja ihme! - sen ovet ovat auki, astelen sisään karun kotoisaan uuteen venäläiseen take awayhin, ostan pelmeneita ujolta venäläispariskunnalta sekä annan kielioppiohjeita ja tunnen olevani iloksi ja hyödyksi. Voi veljet. Koukkaan takaisin kotiinpäin Primulan kautta ostamaan mustikkatassun. Kassaneiti on erityisen pahalla päällä tänään, se vaikuttaa kevätauringossa lähinnä pittoreskilta piirteeltä. Keveyteni ällöttää itseänikin, kassaneidin käytös on niin oikeutettua kuin synkän siniveristä. Valintatalon kohdalla kohtaan seuduille muuttaneen uuden espanjanvesikoirapennun. Olen hullu kassialma ja pysäytän pennun ja uuden äidin ja lepertelen jotain käsittämöntä, kun haluaisin sanoa vain tervetuloa Vallilaan pennulle. Sturen edessä mustalaisukko parkkaa valkoista (tietty) pakuaan, jonka takaikkunassa heiluvat muoviset pitsiverhot ja kauppaa minulle farkkuja. Leviksiä. Luojan kiitos, jotkut asiat eivät muutu.

Asun järjettömän sympaattisessa korttelissa, kivisessä pikkukylässä, joka silloin tällöin antaa hyväntahtoisen, nuhjuisen  taputuksen selkään. Mikäs meillä, Vallilassa. Stars hollow pysyköön paikallaan, Vallilan notkelma on mun mesta.

22.08.2008

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat