"Yhteisössämme nainen määritetään aina suhteessa lapseen ja perheeseen."

Aivan ensitöikseni haluaisin tässä täsmentää, että minä pidän lapsista. Tai ainakin joistakin niistä. Tai ainakin joissain olosuhteissa. Tämä lause on välttämätön johdanto, koska olen 35-vuotias, lapseton kaupunkilaisnainen. Se varmistaa minulle armahduksen luonnottoman lapsenvihaajan tittelistä, joka kohdalleni siunaantuu aivan tarpeeksi usein ja antaa minulle taas, vaikkakin hieman vastentahtoisesti, paikan yhteisössämme.

Toiseksi haluaisin tässä jakaa, että en tykkää katsoa kenenkään paljasta tissiä syödessäni brunssia lempipaikassani. Kirkuvat tyypit, jotka tuijottavat minua noin puolen metrin päästä, yrittäessäni keskittyä kirjoittamiseen kahvilassa, ärsyttävät minua. Ihan tosi paljon itse asiassa. Tämähän tietenkin johtuu siitä, että kadehdin äitejä, niitä naisia, jotka ovat onnistuneet täyttämään todellisen paikkansa maailmassa – sillä puolella aitaa, johon kaltaiseni katkerat sinkut turhaan vain haikailevat.

Minä en ole tehnyt sääntöjä. Kanssasiskoni, äidit, eivät ole tehneet sääntöjä. Mutta kiistämätön tosiasia on, että nämä säännöt pelaavat meitä – ja niistä se julmin, jota emme välttämättä halua edes nähdä, on se, että yhteisössämme nainen määritetään aina suhteessa lapseen ja perheeseen. Ja meille on tämän kautta yhäkin tarjolla vain ne pari roolia; äiti ja ei-äiti.

Ystäväni, jotka hankkivat lapsia, huomasivat yhtäkkiä yllätyksekseen, että heidän äitiytensä ei ollutkaan mikään yksityinen juttu. Kaikilla näytti olevan asiasta mielipide. Lehdillä, kepulaisilla, vanhalla rouvalla viereisellä ratikan istuimella. Nämä älykkäät ja itsenäiset ihmiset syyllistyivät beigejen vauvablogien täydellisestä vastakohdasta omaan kaaosmaiseen arkeensa ja kokivat kummitusmaista huonoa omaatuntoa mitä absurdeimmista asioista – he olivat nyt jonkun äitejä, heidän täytyi olla täydellisiä. Samalla tavalla kun minä huomasin yhtäkkiä olevani lapseton. Henkilö, joka oli selkeästi tehnyt valinnan. Tai henkilö, jolle elämä oli valinnut tietyn osan. Nainen, jolle gynegologit ottavat kysymyttä asiakseen kertoa, että nyt olisi jo kohta aika pistää vipinää punttiin ja jolta liki tuntemattomat tiedustelevat lisääntymissuunnitelmista. Ja jonka odotetaan nöyrästi ihastelevan vierestä muiden lapsia ja kuuntelevan kiinnostuneena kakkahuolia.

Kuten ehkä aiemmin kävi selväksi, minä en koe mitään tarvetta heittäytyä kadulla kasaamaan uhrikokkoja vieraille pienille ihmisille ja tulkintani rakkauspakkauksista ja pikkuprinsseistä on hieman toisenlainen. Mutta minä olen myös se täti, joka leipoo pullaa ja rakastaa ihan tosi paljon perheeni ja ystävieni pieniä. Ja joka haluaa omia lapsia, aivan varmasti. Eikä pikkusiskoni kulje ympäriinsä levittämässä autuasta lempeyttä ja terätöntä hyväksymistä vain siksi, että hän sattuu olemaan pienen tytön äiti. Me olemme moniuloitteisia, itsenäisesti ajattelevia, kokonaisia ihmisiä, joiden elämänvalinnat kuuluvat vain ja ainoastaan meille itsellemme. Näin ainakin uskoin viime vuosiin asti. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Loppuvatko naisen oikeudet yksilönä Suomessa lapsenhankintaikään?

Kommentit (30)

Vierailija

Olet oikeassa Irma! Ja tähän kun vielä lisätään se, että nainen määritellään lisäksi vielä suhteessa mieheen. 

Vierailija

Suomalainen lapsivihamielisyys on omituista ja todella yleistä. Ei tarvitse haluta omia eikä väkipakolla tehdä, mutten ymmärrä miksi lapset eivät saisi olla osa sitä yhteiskuntaa, jossa kärttyiset neljääkymppiä lähestyvät tädit haluavat kuluttaa kahvilanjakkaraa omaan yksityiseen huviinsa. Toki maailmassa lienee suututtavampiakin asioita kuin pienet ihmiset? Esim herkulliset einesruuat joihin onkin kätketty heppaa...

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Heip! Kohdat "minä en vihaa lapsia." ja "haluan ehdottomasti omia lapsia" eivät olleet tarpeeksi selkeitä ilmaisuja tekstissä? Sisälukutaito tai jonkinnäköinen itseään suurempien kokonaisuuksien hahmotuskyky lienee joskus paikallaan? Olen myös tuonnemin kommentoinut (jälleen kerran, läähpuuh) tuota kuuluisa lapsivihakulttia Suomessa, mutta todettakoon tässä nyt vielä kerran, että en tekstissä kieltänyt kenenkään pääsyä mihinkään vaan kerroin, että en aina nauti lapsien kirmailusta ympärilleni - mielipide, johon minulla lienee täysi oikeus. Ja sehän siis EI tee minusta lapsenvihaajaa...ja täääästä olisi hyvä hypätä lukemaan tekstini uudestaan...;)

Mitä tulee hepanlihaan, lienee tietenkin jokaisen oma asia pitääkö yksilön oikeuksiensa muodostumista yhteisössä pienempänä ongelmana kuin einesruokien koostumusta - eikös se hevosen biffe muuten ole normaalisti aika kallista ja haluttua kamaa??

Vierailija

Irma, minusta tämä oli huono. Sinähän ihan itse määrittelet itsesi suhteessa perheeseen ja lapseen/lapsettomuuteen. Miksi? Sinulla olisi vapaus määritellä toisinkin. Minä tiedän, miltä tuntuu pelätä, että jää ilman miestä ja lasta - se on kauheaa. Mitä jos kuitenkin yrittäisit ajatella, etteivät muiden perheet ja lapset ole sinulta pois. Eivätkä ne äidit ja isät, jotka ovat "kirkuvien tyyppiensä" kanssa kahvilassa - jotka käsittääkseni eivät ensisijaisesti ole tarkoitettu hiljaisiksi kirjoittamispaikoiksi - ole siellä "levittämässä autuasta lempeyttä" yms., vaan käyttävät julkista tilaa aivan samalla oikeudella kuin sinäkin. Ja ne lapset, ne ovat tulevaisuuden aikuisia. Sinäkin olit joskus pieni ihminen. - - - No, onnistuit hyvin provosoimaan taas. Mutta hei, koeta olla katkeroitumatta, jos ei muiden niin ihan itsesi takia. 

Vierailija

Minä en tuossa aistinut mitään katkeruutta tai lapsivihaa. On muuten aika ihmeellistä, että jos joku tosiaan on lapseton (ja syitä on aivan yhtä monia kuin on lapsettomia) niin ajatellaan, että tuo vihaa lapsia. Ihan niin kuin kaikki äidit hirveästi rakastaisivat edes omia lapsiaan. Valitettavasti eivät niin tee tai voivat rakastaa omiaan, mutta vihaavat kaikkien muiden kakaroita. Kummallista, että tämä on tosiaan edelleen se asia, jonka perusteella nainen määritellään ja miten naiset määrittelevät itsensä. Joskus parikymppisenä en huomannut mitään eroa, mutta mitä lähemmäs 30 tuli niin sitä isompi kuilu alkoi muodostua Äitien ja lapsettomien välille. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin minulla ei olisi mitään yhteistä kenenkään äidin kanssa ja toisaalta useat, jotka ovat lapsettomia joko tahtomattaan tai omasta valinnastaan ovat kyllästyneet puolustelemaan omaa asemaansa ja eivät halua puhua siitä. Se on tosi hienoa, että sinä otat tämän asian esille. Jotenkin hyvin elämänmakuisesti.

Vierailija

Tossa yhdessä kommentissaon nyt taas nähtävissä se, että jos naisella ei ole lapsia ei sillä saa olla myöskään mielipidettä lapsista. Minä taas äitinä olen luopunut oikeudestani mielipiteeseen lapsettomuudesta. Ei miehillä ole tällaista. Oli miehellä lapsia tai ei sen mielipiteet on ihmisen ei isän tai "lapsettoman miehen". Ainakin yleensä.

Siitä kyllä olen 20.2. kommentoineen vierailijan kanssa samaa mieltä, että kaikilla on yhtäläinen oikeus olla siellä kahvilassa. Jos ei muu asiakaskunta miellytä, niin sitten voi jäädä kotiin tai mennä muualle. Ja se että se on jonkun lempipaikka ei tee siitä yhtään enemmän hänen paikkaansa.

Vierailija

Näkökulma: Ei tarvitse mennä kuin 50 vuotta taaksepäin niin naimattomat lapsettomat naiset maksoivat vanhanpiianveroa. Lasten saaminen tai saamatta jättäminen on ollut valinta vasta korkeintaan 2 sukupolven ajan. Mitenkähän monta sataa tai tuhatta sukupolvea sitä ennen lasten synnyttäminen, suvun jatkaminen, oli naisen suurin ja tärkein tehtävä elämässä. En voi mitään sille, että hymyilyttää nämä "eikö meitä naisia v-i-e-l-ä-k-ä-ä-n määritellä muutoin kuin suhteessa äitiyteen :).

Mitä tulee tuohon kolmekymppisenä ilmestyvään kuiluun lapsellisten ja lapsettomien naisten välille; ihmisen "oletettu", "yleistynyt" tai millähän sanalla sitä nyt kuvailisikaan, elämänkaari on lopulta kulttuurissamme aika kapea, eikä salli suuria poikkeamia. On syntymä, lapsuus, nuoruus, varhaisaikuisuus, aikuisuus, keski-ikä tai kypsä aikuisuus, pikkuhiljaa n. 60-vuotiaana varhaisvanhuuteen astuminen, ja lopulta vanhuus. Jokaiseen ikään tai aikakauteen yleisesti sisältyy omat tehtävänsä, kuten lapsuuteen perusasioiden opettelu, kuten pyörällä ajo, haarukalla ja veitsellä syöminen, lukemaan ja kirjottamaan oppiminen, jne. Nuorena irrottaudutaan pikkuhiljaa omasta lapsuuden perheestä, valitaan yläasteen jälkeinen opiskelupaikka, harjoitellaan parisuhteen muodostamista, jne. Varhaisaikuisuudessa opiskellaan, harjoitellaan työelämässä toimimista, etsitään elämänkumppania, nautitaan vapaudesta, jne. Aikuisuudessa perustetaan perhe, tehdään töitä, rakennetaan elämää, jne. Taidatte ymmärtää mitä ajan takaa.

Jos missä tahansa joko tekee itse valinnan, tai jostain muusta syystä ajautuu valtavirrasta erilleen elämänkulussa, voi tuntea elävänsä kuilun toisella puolella. Esim. jos syystä tai toisesta ei peruskoulun jälkeen valmistu mihinkään ammattiin, ja/tai löydä itselleen työpaikkaa, eivätkä saa itselleen mitään nimikettä määrittelemään itseään. Tai kaikki muut ystävät löytävät elämänkumppanin, mutta itse elää vuodesta toiseen yksin.

Myös nämä ihmiset aivan varmasti tuntevat kuilun, ja kokevat ettei ole mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa, jotka opiskelevat tai ovat valmistuneet ammattiin tai löytäneet muuten tietä työelämään, tai elävät vakiintuneessa parisuhteessa.

Pointtini on se, että kuiluja löytyy muualtakin kuin lapsettomien ja lapsellisten väliltä. 

Itse tulin äidiksi kai aika myöhään, yli kolmekymppisenä. Ja vasta 30-vuotiaana tein päätöksen, että ylipäätään haluaisin tulla äidiksi, jos siihen vain avautuisi mahdollisuus. Ihmiset haluavat lapsia eri syistä. Itse halusin äidiksi siksi, että jotenkin tajusin, että minusta ei tule kovin mukava ihminen, jos vielä 10 vuotta elelen elämääni oman napani ympärillä, vain omia toiveitani ja tarpeitani kuunnellen. Minun elämäni painopiste on nykyisin lähes 100 % muualla kuin itsessäni - ja se on ihanaa ja kamalaa, mutta minulle hyvin tarpeellinen kokemus. Uskon, että tämä painopisteen muuttuminen on vaikea pala sellaisille, joilla ei ole sitä samaa kokemusta, ja sen kautta ymmärrystä asiasta. Varmasti tuntuu, että heidän tuntemansa ihminen on muuttunut kokonaan toiseksi. Ja niin se osin onkin. Olen kasvanut, muuttunut, etsinyt itsestäni uusia ulottuvuuksia. Olen osin uusi, erilainen ihminen, ja ystävyyssuhteiden on muututtava mukana, jotta pysyisivät mukana uudessa muuttuneessa tilanteessa.

Tästä voisi kirjoittaa sata sivua, mutta jääköön tällä kertaa tähän. Toivon voimaa ja rohkeutta kaikille naisille, jotka valitsevat lapsettoman elämän. Muistakaa, että olette pioneereja uudella, paljoakaan kulkemattomalla tiellä. Tien tekijän osa ei ole koskaan helppo. 

 

 

Vierailija

Olin lapseton parisuhteellinen liki 39-vuotiaaksi asti, siis jonkin yleisen normin mukaan aivan järkyttävän myöhäinen ensisynnyttäjä. Kyseessä ei ollut mikään ikuisen nuoruuden jahtaamisesta johtunut valinta ("iik, en halua mitään mukuloita pilaamaan vapauttani!"), ja lapsista olen aina pitänyt kuten koirista ja kissoista ja hevosista siksi, että ne ovat autuaan rehellisiä ja vapaita kaikista säännöistä. Viattomia ja suloisia. Menetin yhden merkittävän parisuhteen, elin yksin, ja löysin lopulta uuden vakavan suhteen. En osaa sanoa, miksi lapsettomuuteni tässä suhteessa kesti niinkin kauan (osasyynä ehkä tytärpuoleni, jonka uuden suhteen kautta sain). Joka tapauksessa kun sitten vaikeamman tien kautta saimme ensimmäisen yhteisen lapsemme, olen huumaantunut tunteesta, jonka oma lapseni minulle tuo. Hän on ihmeellinen. Kuin minä, mutta melkein 40 vuotta nuorempi. :-)

Minulla on vielä oman ikäluokkani - ja toki nuorempiakin - ystäviä, joilla ei ole lasta. Pidän heistä, koska he ovat millaisia ovat; se onko heillä lapsia ei määrittele pitämiseni tasoa. En myöskään ole mielestäni itse muuttunut ihmisenä äitiyden myötä, se on tuonut vain syvyyttä persoonaani. Käyn edelleen festareilla ja keikoilla, luen ja tykkään oluesta. Nyt minulla on vain tuo hauska kaveri, jolle jakaa ylimääräistä rakkauttani ja joka ilahduttaa päivääni aina yhtä paljon. Niin niin, ja repii hermot välillä kappaleiksi.

En uskaltaisi sanoa, että kyse on valinnasta, kyse on enemmänkin elämästä. Minun elämästäni: näin se nyt vain menee ja on mennyt. Lapsen saamisen myötä huomasin viimeistään, ettei kaikkia asioita voi valita. Jotakin yllätyksellisyyttä elämässä täytyy olla, jotta ihminen pysyisi järjissään. Niinpä Irma sanoisin sinulle, että sinä elät nyt tällä hetkellä näin. Jonkun vuoden kuluttua asiat voivat olla toisin. Pääasia, että itse pidät siitä, miten elät. Ja leivot niitä pullia ystäviesi lapsille. :-) 

Terv. One girl clapping

 

Vierailija

Minä taas sanoisin, että jos mitä nykyihmiselle Suomenmaan tyyppisessä (jälki)hyvinvointiyhteiskunnassa on suotu, niin mahdollisuuksia valita. Mutta löytyiköhän tässä tässä keskustelussa juuri syy mielenterveysongelmien yleisyyteen ;)?

Ainahan ei voi valita. Se on totta. Mutta usein myös voi. Itse ajattelen, että nainen on sidottu valintaan saadako lapsia vai ei, mikäli vain hänen kehonsa on raskautuvaa sorttia. Joskus ei halua valita, mutta silloinkin tekee valinnan jättäytyä elämän vietäväksi. Tiedän yhden jos toisenkin yksin eläneen naisen, joka nelikymppisenä on tehnyt valinnan, ja saattanut itsensä tavalla tai toisella raskaaksi; tehnyt valinnan haluta kokea äitiys siitä huolimatta, että parisuhdekortti ei ole osunut omaan käteen.

Itse teen valintoja jatkuvasti. Valitsen perheen yhteisen kylpyläloman aikuisten keskisen festariviikonlopun sijaan. Valitsen kotiäitiyden työäitiyden sijaan. Valitsen lapsen uuden talvihaalarin oman uuden talvitakkini sijaan. Valitsen kaksi pientä olutta kotona omassa olohuoneessa viiden pubissa nautitun pitkän sijaan. Nämä valinnat piirtävät elämäni sellaisena kuin se näyttäytyy, niin itselleni kuin muillekin. 

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

No niin, pahoittelut - unohduin autiolle saarelle toviksi. Ensiksikin, kiitos tosi hyvistä kommenteista! Olisin nyt kuitenkin vielä kerran halunnut viedä keskustelun keskiön lapsista ja perheestä naisiin. Minähän EN kirjoittanut lapsista. Kirjoitin siitä, millä tavalla NAINEN ja NAISEN ROOLI määritetään yhteisössämme. Olen vähän eri mieltä aikaisemman kommentoijan kanssa - mielestäni keskustelu naisen määrittämisestä ei ole mikään itsestäänselvyys. Elämme Suomessa vähän niinkuin sellaisessa tasa-arvokuplassa - kaikkialla tolkutetaan sitä kuinka tasa-arvoisia olemme, eikä se todella vahva ja syvälle juurtunut rakenteellinen epätasa-arvo nouse keskusteluihin vieläkään tarpeeksi usein. Pahinta lienee kuitenkin se, että me naiset olemme joskus kaikkein kärkkäimpiä lajittelemaan toisiamme erilaisiin kasteihin, äiteihin, lapsettomiin, nelikymppiä lähestyviin katkeriin täteihin ja lapsenvihaajiin. HUomaatteko, mikä näitä kaikkia leimoja yhdistää? Kyllä - lapset. Milloin olette viimeksi kuulleet miestä kutsuttavan katkeraksi vanhaksipojaksi, lapsenvihaajaksi tai edes lapsettomaksi, noin niinkuin määrittävänä tekijänä? 

Sen sijaan, että keskustelemme siitä, miten lapsista saa puhua tai missä niiden paikka on, eikö olisi parempi puhua siitä, ketä me olemme ja millaisia yksilöitä ja kansalaisia me haluamme olla? Ja millaisia oikeuksia, velvollisuuksia ja mahdollisuuksia meille suodaan ja onko niitä aika vaatia lisää? Sen sijaan, että itse rajaamme ne kaksi leiriä; miehen ja lapsen saaneet ja ne muut siellä onnen reunalla.

Valinnoista olisin halunnut vielä alleviivata sitä, että hyvin usein yksin eläminen tai lapsettomuus EI ole valinta. Lapsettomuus on useimmille meistä oikeasti todella kipeä asia, sitä on sellaisen ihmisen joskus vaikea ymmärtää, jonka elämässä on kaikki tapahtunut ns. juuri oikeaan aikaan, sen enempiä tappelematta. Senkin takia on joillekin ikävää istua ravintolassa lapsilauman keskellä tai kuunnella työkavereiden loputtomia kertomuksia lapsihuolista - oletteko ajatelleet asiaa niin? Olen muuten kirjoittamassa aiheesta lähiaikoina.

Siltikin haluaisin tarkentaa, että en ole katkera, herrajumala. En pidä elämääni lainkaan epäonnistuneena, vaikka en ole onnistunut jallittamaan yhtään miehenpuolikasta tai lisääntymään. Se, että kaipaan rakkautta ja lasta on aivan eri asia - ne ovat luonnollisia tarpeita meistä jokaiselle, vaikka en välttämättä aina välitäkään lapsien kirmailusta ympärilläni ja kaipaan rauhaa lempikahvilaani. Ja tämän mielipiteen ilmaisuun minulla on kyllä täysi oikeus, se ei tarkoita sitä,  että olisin kieltämässä kenenkään pääsyä mihinkään! Vaikka pidänkin keskustelua lapsivihamielisyydestä Suomessa hieman tekopyhänä: lapsille lienee ihan sama, että ovatko he Rossossa vai missä - eiköhän ne ole ne vanhemmat, jotka haluavat välttämättä mennä Gaijiniin. Etelä-eurooppalaiseen ravintolakulttuuriin vertaaminen keskustelussa on myös hieman älytöntä, noissa kulttuureissa kun lapset elävät enemmän aikuisten ehdoilla, eikä toisinpäin - ja osaavat myös käyttäytyä ravintoloissa hieman eri tavalla kuin meillä...minä en jotenkin ihan tunnista jotain hysteeristä lapsenvihaamiskulttia, vaan ihan vain tervettä järjen käyttöä joissain tilanteissa. Ja jälleen kerran - keskustelu siirtyy lapsiin, ihmeellistä eikö?

Ja minä olen tätä mieltä muuten sitten siksi, että kokevana ja ajattelevana yksilönä ja kansalaisena olen tullut tähän johtopäätökseen - en siksi (läähpuuh, jos nyt sitten vielä kerran...) että vihaan lapsia tai että olen katkera perheettömyydestäni. Vaan siksi, että ajattelen näin - ja minulla on siihen oikeus. Ihmisenä, naisena ja ihan muuten vaan...

Kiitos vielä kerran hienoista kommenteista!

Rakkaudella, Irma

 

Vierailija

Hei Irma, 

anteeksi kommenttini, jos tarkoituksesi oli päättää keskustelu tähän. Tuo "tasa-arvokupla" ja "rakenteellinen, syvään juurtunut epätasa-arvo" kommentti vaati minua jatkamaan keskustelua. Minä en ole ikinä uskonut tasa-arvoon. Tai siinä mielessä olen, että kaikki me olemme yhtä arvokkaita riippumatta siitä mitä meillä on jalkojemme välissä. Mutta että elämänkaari piirtyisi, tai sen tulisi piirtyä samankaltaisena niin miehellä kuin naisella. Niin kauan kun mies ei pysty kantamaan kehossaan elämänalkua, tai ruokkimaan kehollaan vastasyntynyttä elämää, on turha puhua tasa-arvosta. Olen nähnyt miehen muuttuvan isäksi, ja kokenut oman muuttumiseni "ikityttösestä" äidiksi, ja minun käy vähän miehiä sääliksi. Äidin ja lapsen välinen yhteys on jotain niin ikiaikaista, että sen mitä palkansaajapuolella naiseudessani menetän, voitan elämässä moninkertaisesti. Emo meidän naisten sisällä on sellainen voimavara, että sääli, jos olemme valmiit antamaan sen pois tasa-arvokuplaa ylläpitääksemme. 

Mitä tulee tuohon naisten suorittamaan toistensa kasteihin luokitteluun. En tiedä, olisiko tässä kysymys nimenomaan siitä valinnanvaikeudesta, ja luopumisen tuskasta. Meille naisille on suotu lahja - kantaa sisällämme uutta elämää. Kun miettii tätä elämää oikein isosta perspektiivistä, niin onko sen suurempaa lahjaa olemassakaan? Mutta sen lahjan mukana olemme saaneet sen kylkiäisen, sen pirullisen valintojen suon. Ja sen mistä Irma nyt olet kirjoittanutkin - tuskailun siitä minkä verran oikeasti voimme valita, ja mikä on vain kangastusta.

Itse uskon valinnan mahdollisuuteen paljon suuremmassa määrin kuin esimerkiksi sinä Irma, tai moni muu täällä kommentoinut. Uskon siksi, että olen tehnyt vaikeita valintoja elämässä, ja kärsinyt seuraukset, sen valtavan luopumisen tuskan, mikä on seurannut siitä, olen valinnut jotain, ja valitessani jättänyt muut mahdollisuudet pöydälle. Luulen, että valtaosa tuosta naisten suorittamasta negatiivissävytteisestä toistensa luokittelusta on nimenomaan tätä (ehkä käsittelemättä jäänyttä, kateuden sävyttämää) luopumisen tuskaa? 

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Moikka, ei suinkaan - kiva kun keskustelu jatkuu, se oli tottakai tarkoitukseni! Hienoa, että erilaisia mielipiteitä tulee, vaikka kuulunkin edellisen kommentoijan kanssa aivan eri leiriin. Minusta kun synnyttäminen ei ole etuoikeus vaan aivan luonnollinen asia, eikä sillä oikeastaan ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa. Tasa-arvohan ei suinkaan tarkoita samanlaisuutta, vaan yhtälaisia oikeuksia, mahdollisuuksia ja velvollisuuksia riippumatta sukupuolesta, ihnoväristä tai vaikkapa siitä, että onko syntynyt kummankin jalan kanssa. Sukupuoliset eroavaisuudet ovat aivan eri luku - me voimme ola ihan rauhassa naisia ja miehiä, kunhan meitä ja elämäntapojamme kohdellaan ja kunnioitetaan samanarvoisina kansalaisina ja yksilöinä. Minä kieltäydyn kyllä ajatuksesta, että koska meillä on tämä uskomaton etuoikeus synnyttää, niin emme tarvitse esim. samaa palkkaa kuin miehet...anteeksi nyt vaan, mutta tämä on laulu, joka on maskuliinisen diskurssin perushumppaa - harmi, että me naiset itse laulamme joskus mukana korkeimmalta. 

Ja yhäkin haluaisin korostaa - ei tehdä ryhmiä, vaan seisotaan ihmisyyden puolella yhtenä naisena - puolustetaan niin siskojen kuin velien oikeuksia olla ihan mitä haluaa...tasa-arvon tavoittelu on meidän kaikkien asia.

Vierailija

Toivon Irma sinulle, että saat oman lapsen, koska sitä haluat. Sen jälkeen kaikki nämä sinänsä tärkeät ja vaikeat aiheet uskoakseni asettuvat myös sinun ajattelumaailmassasi uomiinsa ja saat mielenrauhaa. Minulle ainakin kävi näin. En missään määrin vähättele noita aiheita, joista on puhe, mutta toisaalta ei ole tarvetta enää tuohtuakaan niistä. Pieni huomio: eikö tuo Gaijin ole ravintola eikä kahvila? Itse pienen vauvan äitinä en tokikaan menisi hienoon ravintolaan vauvani kanssa, sillä siellä asioivilla on oikeus rauhalliseen ruokailuhetkeen, ja vauvan kanssa on aina mahdollista, että aiheutuu häiriötä. Kahvilat ovat vähän eri juttu. Toinen huomio: Et missään kohtaa kirjoituksessasi kirjoita "en vihaa lapsia" (mikä nyt kyllä muuten tulee ihan hyvin ilmi tekstistäsi, siis että et vihaa) tai "haluan ehdottomasti omia lapsia" (minkä toki voi lukea rivien välistä), vaikka kommentissasi myöhemmin niin väität ja peräät sisälukutaitoa. Pikku asioita, mutta tällaiset ärsyttävät kirjoitustyylissäsi. - Ja vielä toteaisin, että vaikka näyttää siltä, että kaikki, joilla on lapsia, ovat saaneet "kaiken ns. juuri oikeaan aikaan ja enempiä tappelematta", näin ei useinkaan ole. Ei se prinssi ole valkoisella ratsullaan välttämättä saapunut (esim. minä löysin miehen netistä yli kolmekymppisenä ja olin itse se, joka otti yhteyttä) eikä lapsi ole tullut ensi yrittämällä juuri oikeaan aikaan. Monella on myös takana keskenmenoja ja ties vaikka mitä menetyksiä. Tämän ja paljon muuta ymmärsin itsekin vasta, kun lapsitoive konkretisoitui. Tästä voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta se on sinänsä turhaa, koska loppuviimeksi uskon, että olemme asioista samaa mieltä. T. Se espoolaisen insinöörin kanssa naimisissa oleva, joka sitten kuitenkin tuli lukemaan blogiasi (olen vielä hiukan epävarma, kannattiko se lukeminen vaiko ei ;-)

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Moikka ja tervetuloa takaisin! Sori, että vastaus kesti. Tosi hienoa, että palasit kuitenkin lukemaan - kyseessä on mielestäni tosi tärkeä keskustelu ja kaikki mielipiteet ovat olennaisia. Kiitos toivotuksista - itseäni kummastuttaa, että miten näistä keskusteluista tulee niin henkilökohtaisia. Kun olen jotenkin sitä mieltä, että yhteiskunnallisista rakenteista ja sosiaalisista käsityksistä pitäisi pystyä puhumaan ilman, että ihmiset olettavat että mielipiteeni johtuu siitä, että minulla on lapsia tai ei. Siksi kai aikaisemman kommentin viittaus nelikymppisiin, katkeriin täteihin suoraan sanoen raivostutti, kun koko kirjoituksen pointti oli siinä, että olisi hienoa, jos naisia ei ryhmiteltäisi suhteessa perinteiseen perhejakoon...siksi kärjekkäämpi vastaukseni, jossa meni sanatkin sekaisin - olet oikeassa, oikeat lainaukset ovat nämä: "Aivan ensitöikseni haluaisin tässä täsmentää, että minä pidän lapsista. " ja " Ja joka haluaa omia lapsia, aivan varmasti."

Mutta rohkenen kyllä väittää, että jos ja kun minusta tulee äiti, on vaikea uskoa, että välittäisin vähemmän asioista, jotka koen vääräksi... Tämä keskustelu on mielestäni tärkeä ja vedänkin sitä vähän yhteen tuonnempana. Vielä kerran, tervetuloa vaan takaisin!

 

Vierailija

Ps. Edellinen kirjoittaja jatkaa: Lupaatko, että kun saat lapsen, alat kirjoittaa äitiysblogia, jonka nimi on "Vaaleanpunainen (tai -sininen) terroristi"? Lukisin! :-D

Vierailija

Tuosta tasa-arvosta: toki minäkin ajattelen, että samasta työstä sama palkka, oli kyseessä sitten nainen tai mies. Mutta ymmärrän myös sen, että naisten palkkakehitykseen vääjäämättä vaikuttaa katkonainen ura, jos VALITSEE sen, että on pikkulapsiajan lasten kanssa kotona. Ymmärrän myös tasa-arvon käsitteen aivan kuten sen viimeisimmässä kommentissasi auki kirjoititkin. Sitä sen sijaan en ymmärrä, että kuinka sinä linkität mielipiteesi naisen yhteisöllisten roolien niukkuudesta tasa-arvoon?

Tiedätkö, että miehet, jotka ovat vielä 35-vuotiaina sinkkuja/perheettömiä/lapsettomia, kokevat aivan samankaltaista yhteisöhäirintää näistä välillä vaikeista asioista. Myös heitä ahdistaa mennä jouluksi vanhempien luokse altistumaan sukulaisten "etkö sinä hyvä mies vieläkään ole itsellesi naista löytänyt?" -tyyppisille kyselyille. Miesten avautumiskynnys aiheesta on korkeampi, mutta se ei tarkoita, että sitä tapahtuisi yhtään sen vähempää. 

Suvun jatkaminen on kautta historian ollut niin tärkeä osa ihmisyyttä ja elämää, että itse en ihmettele lainkaan sitä, että myös nyky-yhteiskunnassa huomio yhdessä elinkaaren vaiheista keskittyy lasten saamiseen. Omasta mielestäni olisi ehkä jopa vähän pelottavaa, jos me olisimme kyenneet näiden parin kuluneen sukupolven aikana katkaisemaan juuremme ihmisyyden historiaan niin totaalisesti. Äiti tai ei-äiti määrittelee yhdeltä osin naista "lapsensaanti- tai lisääntymisiästä" lähtien hänen elämänsä loppuun asti. Tämä on minusta samankaltainen tosiasia kuin esimerkiksi ihmisen ihonväri, erona tietysti se, että ihonväri näkyy katsekontaktissa, äitiys välttämättä ei. Mutta kuinka sinä teet tästä tasa-arvokysymyksen? Kun koko asetelma tässä lisääntymisasiassa on niin räikeän epätasa-arvoinen. Miehen mahdollisuudet lisääntyä ovat paljon naista rajallisemmat. Mies ei kykene siihen yksin. Nainen spermapankin suosiollisella avustuksella kykenee kyllä. 

Ja kyllä isyys ja perheellistyminen määrittelee miestä siinä missä naistakin. En ymmärrä mistä tulee tämä "ei miehiltä tällaisista asioista kysellä" -kitinä? Kyllä kysellään! Ja myös miehet pohtivat omia toiveitaan, halujaan ja valintojaan isäksi tulon suhteen elämänsä aikana. Heidän biologinen kellonsa ei tikitä samalla armottomuudella kuin naisten, mutta kyllä sekin tikittää.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Hienoa, että keskustelussa on noussut tämä miesnäkökulma esiin ja on kruja kuulla, että miehetkin kärsivät asiasta. Uskallan kuitenkin väittää, että usein luokittelu ei ole aivan niin räikeää ja kokonaisvaltaiska kuin naisilla. Miehille suodaan kuitenkin aika paljon useampia rooleja yhteiskunnassamme: uratykki, casanova, Nuuskamuikkunen jne...näin väitän, mutta saa olla myös toista mieltä. Entä isät? Arvostellaanko ja neuvotaanko isiä yhtä paljon? Kokemuksia? 

TÄhän synnyttämiseen ja tasa-arvoon on jotenkin vaikea vastata. Koko ajatus siitä, että synnytyselimet asettaisivat miehet epätasa-arvoiseen asemaan, on jotenkin niin käsittämättömän absurdi. Tasa-arvossa ei ole kysymys YHÄKÄÄN sukupuolielimistä tai siitä, että meidän täytyisi olla samanlaisia. Kysymys ihmisten yhtälaisista oikeuksista riippumatta hedidän ominaisuuksistaan - perustuen ihmisyyteen. Ja jotenkin en muutenkaan tajua tätä. Eikö sen lapsen hankinnan pitäisi olla ikäänkuin kahden ihmisen projekti huolimatta siitä, että kummalla ne synnytyselimet ovat? Lukuunottamatta tietenkin niitä, jotka päättävät se yksin tehdä. 

Vierailija

Pakko kommentoida yhden vierailijan kommenttia:

"Niin kauan kun mies ei pysty kantamaan kehossaan elämänalkua, tai ruokkimaan kehollaan vastasyntynyttä elämää, on turha puhua tasa-arvosta. Olen nähnyt miehen muuttuvan isäksi, ja kokenut oman muuttumiseni "ikityttösestä" äidiksi, ja minun käy vähän miehiä sääliksi. Äidin ja lapsen välinen yhteys on jotain niin ikiaikaista, että sen mitä palkansaajapuolella naiseudessani menetän, voitan elämässä moninkertaisesti. Emo meidän naisten sisällä on sellainen voimavara, että sääli, jos olemme valmiit antamaan sen pois tasa-arvokuplaa ylläpitääksemme. 

En tiedä pitäiskö itkeä vai  nauraa. Ensinnäkään, ei tasa-arvon edistämisellä pyritä siihen että kaikki muuttuisimme mahdollisimman samanlaisiksi - se että miehet eivät pysty synnyttämään ei ole mikään tasa-arvokysymys, hyvä ihminen! On naurettavaa väittää että äidin ja lapsen välinen suhde olisi automaattisesti jotenkin vahvempi kuin isän ja lapsen, etovaa tollanen äitimyytin ylläpitäminen - suhde on vahvempi koska yhteiskunnassamme oletetaan että äiti kantaa päävastuun, ja täten hän myös viettää enemmän aikaa lapsensa kanssa ja suhde vahvistuu tiiviimmäksi. MUTTA jos elää tasa-arvoisessa parisuhteessa jossa sekä äiti että isä ottavat yhtä suuren vastuun lapsesta, on lapsen side kumpaankin yhtä vahva. Eli vähän sääliksi käy tämä isiä säälivä Vierailija koska hän ei itse selvästikään elä tasa-arvoisessa parisuhteessa. Sekin on valinta tietty. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa on tosin vaikeampaa (mutta ei mahdotonta) valita toisin.

 

Vierailija
Vierailija

Ja kyllä isyys ja perheellistyminen määrittelee miestä siinä missä naistakin. En ymmärrä mistä tulee tämä "ei miehiltä tällaisista asioista kysellä" -kitinä? Kyllä kysellään! Ja myös miehet pohtivat omia toiveitaan, halujaan ja valintojaan isäksi tulon suhteen elämänsä aikana. Heidän biologinen kellonsa ei tikitä samalla armottomuudella kuin naisten, mutta kyllä sekin tikittää.

Tässä kirjoittaa tuon kuudennen kommentin jättänyt vierailija. Jos viittasit tuolla "ei miehiltä tällaisista asioista kysellä" -kitinä-kommentillasi minun kommenttiini, niin pyydän lukemaan sen uudestaan. Minä kirjoitin siitä, miten miesten mielipiteet esimerkiksi lapsista ei mene automaattisesti sen piikkiin mikä heidän oma taustansa on...eli onko kyseessä isä vai ei.

Ja aivan varmasti asia on kuten kirjoitit, ja miehetkin pohtivat näitä samoja teemoja. Isyys ei kuitenkaan ole yhteiskunnassamme samalla tavoin ihmistä määrittävä tekijä kuin äitiys.

Lapsivihamielisyydestä haluan sanoa sen, että eikö tässä voitaisi kuunnella niitä, joilla sellaisia kokemuksia on? Yleensä ne, jotka ilmoittavat koko homman olevan puppua ovat itse lapsettomia ja kenties juuri niitä "vihamielisiä". Toisten kokemuksia ei voi mitätöidä sanomalla, että pöh, tekopyhää, mun mielestä näin ei ole. Jos homo kokee joutuvansa vihamielisen kohtelun kohteeksi, pöhisemmekö me sille? Emme.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Hep, olet ihan oikeassa siinä, että meidän täytyisi kuunnella toisiamme enemmän...siitä kirjoitan vähän myöhemmin kommenteissa. 

Vierailija

Edelliseen kommenttiin vastaus: olen tuo 15. kommentin kirjoittaja, enkä viitannut erityisesti sinun kommenttiisi, vaan Irman blogikirjoitukseen, ja tähän siitä virinneeseen keskusteluun yleisesti ottaen, sinun kommenttisi tietysti yhtenä niistä. Irmahan ei suoraan tuonut ajatuksiaan miesten rooleista esiin omassa kirjoituksessaan, mutta ymmärränköhän oikein, että niitä oletetaan olevan enemmän kuin ne kaksi; isä ja ei-isä.

En tiedä puhummeko samasta asiasta nyt lainkaan tämän 6nnen kommentin kirjoittajan kanssa, mutta olen kuullut useita miesten välisiä keskusteluita, joissa miehet itse ovat vertailleet lapsettomien ja lapsiperheaikaa elävien miesten mielipide-eroja, ts. ne joilla on pieniä lapsia, ovat naureskelleet (ihan lämmöllä, ja hyväntahtoisesti) lapsettomien, tai vasta lasta odottavien tietynlaista naiviutta.

Tiedoksi muuten 16. kommentin kirjoittajalle: äidin ja vastasyntyneen lapsen välinen side on ihan tutkittu tosiasia, eikä perustu niinkään äitimyytin ylläpitoon, kuin evoluutioon ja hengissä selviytymiseen. Vastasyntynyt tunnistaa äitinsä äänen ja hajun perusteella, sekä syliin päästessään myös tuttujen kehonliikkeiden perusteella.

Tämä imettäjä sanoo nyt hyvää yötä! Kiitos tästä keskustelusta erityisesti Irmalle, joka sen virittelit. Se on ollut hyvin mielenkiintoinen. 

Vierailija

Hei Irma.
Halusin sanoa, että sun blogi on todella hyvä ja 29-vuotiaana sinkkuna samaistun ja koen "tajuavani" mistä kirjoituksissasi on kyse. Kiitos ihanista teksteistä!

Vierailija

"Äidin ja lapsen välinen yhteys on jotain niin ikiaikaista, että sen mitä palkansaajapuolella naiseudessani menetän, voitan elämässä moninkertaisesti. Emo meidän naisten sisällä on sellainen voimavara, että sääli, jos olemme valmiit antamaan sen pois tasa-arvokuplaa ylläpitääksemme."

Ensinnäkin; se että äitiys on jotain niin oleellista naiselle että muutaman kuukauden imetysaika korvaa epätasa-arvoisuuden palkkauksessa - eikö se jos jokin ole äitimyytin ylläpitämistä? =Äitiys on naiselle se oleellisin juttu.

Toiseksi; mitä tekemistä näillä kahdella asialla on toistensa kanssa? Koska naiset voivat synnyttää ja imettää, joka on mielestäsi suunnaton lahja, on heidän turha pyrkiä tasa-arvoon työmarkkinoilla ja palkkauksessa. Miehet kun eivät voi tätä ihanuutta kokea, tulee heitä kompensoida paremmalla palkalla. Loogista! 

 

Vierailija

Hei kommentin 20 kirjoittaja, haluan vielä sinulle tarkentaa, että en ole missään nimessä sitä mieltä, että epätasa-arvoisuus palkkauksessa olisi mielestäni hyväksyttävää. Pahoittelut sinulle, ja kaikille kanssasisarille, jos tuosta pariin otteeseen copy-pastatusta tekstistä on välittynyt sellainen kuva. Tuo "se mitä palkansaajapuolella naiseudessani menetän, voitan elämässä moninkertaisesti" kuvaa vain ja ainoastaan minun elämääni, ja sitä mitä itse olen omien valintojeni johdosta, en epätasa-arvoisesta palkkauksesta johtuen, menettänyt työelämässä. Menetän lukuisia työvuosia, ja samalla työkokemusta, aikaa kiivetä portaalta toiselle, luoda suhteita, oppia tuntemaan oikeat tahot, jne. Minusta on oikein, että palkkauksessa näkyy esim. 8 työvuoden tuoma etumatka, oli tämän +8 työvuotta minua edellä oleva työntekijä sitten mies tai nainen.

Itse olen valinnut näin kuin olen, uskoakseni siksi, että olen nainen. Jos olisin syntynyt mieheksi, en usko, että vaistoni, tunteeni, tahtoni puhuisivat (omassa elämässäni huom!) näin voimakkaasti vuosien koti-isäksi jäämisen puolesta. Minulle äitiys on ehdottomasti se oleellisin asia tähän astisesta elämästä. Minua hymyilyttää, kun ajattelen, että minä tässä elän elämääni niin täydesti, että joka solussa tuntuu, onnellisempaa ja tasapainoisempaa elämää kuin koko aiemman aikuisen elämäni aikana, ja joku toinen näkee sen myytin ylläpitämisenä :D.

Toisekseen, minulle synnyttäminen ja imettäminen, ja ylipäätään koko äidiksi kasvaminen ovat olleet kokemustasolla niin suuria juttuja, että en usko työelämässä olevan mitään, mikä kokemuksellisesti voisi päästä edes lähimaastoon. Toisin sanoen, olen onnellinen. Sen vuoksi minua ei harmita, että noiden edellä listaamieni asioiden takia työ"urani" tulee olemaan huomattavasti vähemmän näyttävä, kuin jos olisin valinnut toisin. 

 

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Hei kaikki ja pahoittelut vastauksen viipymisestä - toivottavasti tämä tavoittaa ainakin osan teistä vielä!

Keskustelu on ollut VARSIN mielenkiintoista ja ihan varmasti tarpeellista. Kiitos kaikille siitä - mahtava juttu!

Tuo "lapsiviha"asia näyttää herättävän eniten tunteota suuntaan kuin toiseen. Kyse taitaa olla siitä, että me molemmat, niin lapselliset kuin ne kahvilassa yksin istujat koemme, ettei meitä arvosteta, eikä toiveitamme oteta huomioon. Kurjaa onkin, että kun emme puhu tarpeeksi, edistää se juuri sitä ryhmittelyä mistä puhuin aiemmin. Tunnetta siitä, että on pakko olla jollain puolella tai että heitetään automaattisesti johonkin leiriin, kun erehtyy kertomaan mielipiteensä. Kun tärkeää olisi mielestäni, että kuuntelsiimme toisiamme ja ottaisimme toisemme huomioon - vaikka vain sitten hyväksymällä sen, että eri tunteita ja mielipiteitä on. 

Tässä keskustelussa on puhuttu paljon siitä, että mitä perheestä voidaan sanoa, miten lapset vaikuttavat naiseuteen ja onko äitiys tasa-arvokysymys. Oikeastaan olisin halunnut vielä tähän loppuun kysyä myös, että miksei me puhuta siitä, että miksi me puhutaan tästä? Miksi juuris lapsiviha tai synnyttämisen etuoikeus nousee keskiöön? 

Minua jotenkin huolestuttaa se, että naisasia on jotenkin kummallisesti taantumassa - otamme ihan vapaaehtoisesti taas vain äidin rooleja ja ikään kuin ylläpidämme myyttiä siiä, että naisen suurin ilo ja onni on uhrautua lastensa vuoksi. Älkää ymmärtäkö minua väärin, äitiys on toki erittäin arvokas asia, mutta miksi sen pitäisi määrittää naisen niin kokonaisvaltaisesti. Olemmehan toki myös ihmisiä, eikö? Mutta kun feminismi ja tasa-arvotaisto ei kuitenkaan ole vielä lähelläkään onnellista loppua, niin on myös ihan terveellistä aina välillä muistuttaa siitä. Ja myös siitä, että naisten ja ihmisoikeuksien puolesta taisteleminen ei ole mikään vanhentunut teesi. Maassamme on yhä äärimmäisen räikeitä tasa-arvo -ongelmia, kuten naisiin kohdistuva väkivalta. Siskojen puolesta saisikin vielä kuulkaa taistella - yhdessä, ilman että syyllsitämme toisiamme vuorotellen.

 

Aiheesta on kirjoittanut käsittääkseni myös viime aikoina Anu Silfverberg, "Äitiyskortti" lienee hyvin mielenkiintoista luettavaa...

Olisin halunnut vielä lainata Paloma Hannosen kirjoitusta, jossa hän lainaa puolestaan ELisabeth Badinteria, joka puhuu myös samasta asiasta. 

"

Ranskalainen kirjailija ja filosofi, Élisabeth Badinter, julkaisi 2010 kirjan Le conflit, la femme et la mère(, josta englanninkielinen käännös, The Conflict: How Modern Motherhood Undermines the Status of Women, ilmestyi vuonna 2012). Badinterin mukaan 1970-luvulla keskustelun keskiössä olivat naisten oikeudet ja heidän taloudellinen riippumattomuutensa ja kuinka yhdistää äitiys ja ura. Nyt uusi naissukupolvi haluaa hylätä tämän ajatuksen ja palauttaa äitiyden naiseuden ytimeen. ”On hyvä tehdä itse kotiruokaa purkkiruokien sijasta, käyttää kestovaippoja, imettää pitkään ja lapsentahtisesti. Sitten vielä päiväkotien johtajat suosittelevat, että yksivuotiaiden kanssa olisi paras olla kotona.//Vaatimusten lista muodostuu taakaksi, joka tekee työhön paluusta yhä vaikeampaa”, Badinter pohti taannoisessa Helsingin Sanomien jutussa.

"

Itse kirjoitus on myös mitä mainioin: se löytyy täältä: http://koijarvi.org/2013/02/18/naiset-teemmeko-sen-itse/

 

Lopuksi vielä (keskustelu SAA toki jatkua ; - eikun ihmeessä vaan!) haluaisin vielä kiittää kaikkia kommentoijia - on ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että olemme jo tämän pohjalta taas vähän lähempänä toisiamme. Noinniinkuin ihmisinä ja sanottakoon se nyt kuitenkin - naisina. 

 

Rakkaudella, Irma

Vierailija

Säännöt on kyllä ihmisten itse tekemiä eikä mitään muuta. Linnut eivät ole sääntöjä tehneet.

Sääntöjä voi muuttaa mutta erityisesti naiset itse haluavat ylläpitää niitä, luulisin että omaa laiskuuttaan, pääsevät helpommalla tuolla itse kehittämällään naisen roolilla. Ja on omaa valintaa ei tarvitse valita vain noiden kahden roolin äiti ja ei-äiti välillä. Naiset itse haluavat niin eivät he siitä kärsi, jos kärsisivät niin muuttaisivat noita rooleja kyllä. Naiset ovat niin itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia. Sitten rooleihin ei saa ketään pakottaa joten ympäristölläkin on valintansa. Kaikki eivät noihin rooleihin halua ja se pitää jokaisen sallia, jokaisella on vapaus elää niinkuin haluaa. Roolit on helppo muuttaa jos naiset vain haluaisvat, mutta oman etunsa takia eivät sitä salli. Se siinä on väärin että toisia ei saisi niihin pakottaa kuten julmasti tekevät. Toki he saavat itse tehdä myös kuten haluavat eli valita roolinsa siihen heillä on oikeus. Mutta naisten pitäisi ymmärtää myös toisten etu ei pelkästään omaansa.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat