Olin unohtanut jotain. Hyvänen aika, sanoin itselleni ja pari palasta loksahti taas kuparinkeveästi paikalleen. Olen ollut matkalla vipassana -meditaatioleirille jo pari vuotta.

Siellä herätään aamulla kello 4.45 ja meditoidaan. Ja sitten meditoidaan vähän lisää ja syödään aamiainen. Ja sitten meditoidaan ulkona, jonka jälkeen tehdään hetki töitä. Jonka jälkeen meditoidaan taas ja syödään lounas. Ja sitten, arvannetkin kenties – meditoidaan parisen todennäköisesti vuosituhannen kestävää tuntia. Ja mennään nukkumaan ja herätään samanlaiseen päivään.

Ajatus tuntuu minusta kertakaikkiaan ylitsepääsemättömän uuvuttavalta, pelottavalta ja ihanalta. Maailmanmatkojeni aikana olen törmännyt tasaisin väliajoin ihmisiin, jotka ovat käyneet tämän hiljaisuuden kurssin. He puhuvat tuosta ajasta vähän samaan tapaan kuin elämänsä hämmentävimmästä tai kauneimmasta suhteesta. Rauhallisen muiston läpi kuultaa tuskaa, ylpeyttä ja pysähtyneen ajan kultaiset ääriviivat. Ja joka kerta ajattelin, ajattelen – minä haluan olla tuo ihminen, minä haluan tehdä tuon myös, miten ikinä pystyn tuohon?

On hetkinen ennen seuraavaa lähtöä ja istun kotosohvalla pakkausurakan kynnyksellä. Tasan kahden päivän päästä olen perillä – toivottavasti – seuraavassa matkassa, seuraavassa varastetussa ajassa. Minulla on ollut huono vuosi. Haluaisin tässä ihan vain selvyyden vuoksi käyttää sanoja: ihan helevetin huono vuosi. Huonompiakin on toki ollut, mikä ei suinkaan kerro edellisen vuoden keveydestä, vaan lähinnä vain kurjasta menneisyydestäni, mutta viime vuoden aikana olen ollut heikoilla.

Heikoilla olemisessa on se kummallinen puoli, että taakse katsoessasi aina ensimmäisenä kohtaat sen hirvittävän, epätoivoisen elämänhalun, jolla olet tarrautunut onnen riekaleisiin kuin järvenpohjan alkueläimet hapen kaikuun. Ikäänkuin heikoimmillasi ollessasi oletkin samaan aikaan voimakkaampi kuin koskaan; sitkeämpi, kirkkaampi, rehellisempi. Eksyttyäni sydänsuruun ja tekemisen puutteeseen tappelin kiukkuisesti lamaantuneen mieleni tahmean juurakon läpi arkeeni jälleen hieman merkitystä. Kirjoitin, rakensin, kiukuttelin, unelmoin, kuristin jotkut unet kuoliaaksi ja heräsin aamuisin surullisena. Ja pakotin itseni tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Varasin matkan, muistutin itseäni aallosta. Ja löydyin hetkestä, jolloin ymmärsin olevani matkalla sinne, minne lupasin itselleni mennä jo ikuisuus sitten.

Hiljaisuuteen. Seikkailuun. Takaisin aallolle. Kun tekosyyt loppuvat, kohkaaminen menettää hehkunsa, eikä itsesäälikään enää lämmitä, jää jäljelle vain oman rotkoni reunat, ja hitto vie, se väistämätön parantuminen. Ja kun mukavuudenhaluani ei enää ruoki edes suru – myös ehkä se herääminen klo 4.45, ihan vain itseni pariin.

Irmasta tulee Maailman Irma kevääksi – tervetuloa aallolle Sri Lankaan!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat