Maailmassa on hirvittavan paljon tavaraa.

Bangkok nielaisi minut huohottavaan hengitykseensa, jonka jokaisella rahisevalla hengenvedolla tayttyy kadut kankaasta, muovista, sahkosta, lihasta, liasta, ihmisesta ja hengissaselviytymisesta. Karmaiseva krapula syo minut jo ensimmaisella viikolla. Ostaessani paivan toista muovipulloa naen valahdyksenomaisesti sen kaikkea maanpaallista suuremman muovivuoren, joka kasvaa jokaisella kulauksella. En taida olla ihan valmis todelliseen maailmaan.

Melkein kahta kuukautta myohemmin kayskentelen (tassa yhteydessa on enemman kuin pakollista kayttaa nain herkkaa sanaa) Balilaisessa muinaisessa temppelissa, jonka on kansoittanut japanilaiset turistit kuin aanekkaat, kummallisesti pukeutuneet ja huonosti kayttayvat muurahaiset. Eraan mita ilmeisemmin suositun patsaan vieressa kuusikymppinen paikallinen mies myy Polaroid-kuvia japanilaisille. Jokaisen kohdalla mies karsivallisesti kysyy: Photo, photo? ja japanilaiset huiskaisevat hanet digitaalikameroidensa tielta. Mies on vasynyt. Polaroid-bisnes ei ole parhaimmillaan naina aikoina. Sydameeni sattuu niin paljon, etten nae melkein kavella. Hoipertelen sisapihalta ulos, palaan taas takaisin, olen aivan avuton. Kaivan kuvettani...ottaisinko Polaroid -kuvan itsestani? Rahani ovat vahissa ja epailen etta ehka silmani kavaltavat saalini, mika olisi pahinta ikina. En tee mitaan. Paluumatkalla voin melkein pahoin, en saa ajatuksiani irti miehesta. Helpotuksekseni tajuan, etta olin taas ajatellut kuin tyypillinen farang - tassa maailmassa ei tosiaan kaikilla viela ole digikameroita - miehella ehka riittaa kuitenkin asiakkaita.

Paha oloni helpottuu vasta kun tyhjennan hetkeksi mieleni lempimatrallani: "Anna sen menna." ja lupaan rukoilla miehen puolesta Balin jumalia.

Miten parantaa maailma? Miten parantaa itseni? Samalla tavalla. Hengittamalla sisaan, ensin rintakehaan, sitten kylkiluihin, lopulta vatsaan - sitten hengittamalla ulos samaa tieta, vetaen korvaamatonta ilmaa korvaamattomaan ruumiiseeni. Myotatunnon ja syyllisyyden varit ovat samankaltaiset. Kummatkin tunteet ovat vaikeita kasitella ja kummallakin on oma paikkansa. Se taas miten mina vastaan siita muovivuoresta tai Polaroid-miehen koyhyydesta ei valttamatta liity naihin tunteisiin. Paha olo ei ole kovin tuottelias tila. Siksi olen aloittanut rauhanneuvottelut itseni kanssa. Ne vaativat useamman pow wowin ja rauhanpiipun, mutta ennemmin tai myohemmin valkoiset liput heiluvat aamutuulessa. Jonka jalkeen myotatunto muuttuu rakkaudeksi ja syyllisyys oppimiseksi. Ja silloin ehka jaksan aloittaa unelmoimisen myos muovivuorien kaatamisesta, koyhan lahimmaisen auttamisesta ja maailman rauhasta. Koska sekaan, hyvat ystavat, ei ole mennyt muodista, kuten jokin vuosi sitten edesmennyt Sri Chinmoy tiesi: hanen ammattinsa kun oli "The dreamer of the world peace". Yhteista unta odotellessa.

torstai 18. helmikuuta 2010

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat