Nettilempi, Tinderin miessirkus ja paluu pisteeseen nolla

Alkuvuosi on kuulemma nettitreffailun kulta-aikaa. Joulun jälkeen sinkut hyppivät pitkin seiniä, jotkut ravistellakseen kenties joulupöydän sitoutumispölyn harteiltaan, toiset taas päästäkseen tuohon siunattuun tilaan.

 

Myös minä päädyn interwebin ihmeelliseen maailmaan tasaisesti parin vuoden välein. Yleensä seikkailuni sydänkäyrä menee samalla tavalla: ensimmäiset kolme päivää olen innossani konseptin helppoudesta (miehiä suoraan kotisohvalle) ja sitten kyllästyn ja unohdan hyvin pian koko homman. Tällä kertaa kariutuessani taas takaisin offline-maailman rannoille jään miettimään sitä, mitä oikein käyn tasaisin väliajoin netistä hakemassa. Ja vastaus on sen verran karu, että tekee vähän pahaa. En minä hae ihmistä, vaan huomiota. Kätevästi kotisohvalle toimitettua viestiä siitä, että olen haluttava ja halukaskin, vaikken jaksakaan aina heilua pitkin poikin himon ja rakkauden tanssilattioita. En taida olla liikkeellä kovin kunniallisin aikein.

 

Tämä lyhytkin pyrähdys cyberlemmessä ehtii kuitenkin järjestää niin minut kuin rakkauselämäni uuteen uskoon. Vain dataan perustuva kanssakäynti pakottaa määrittelemään myös itsensä mahdollisimman selkeästi, houkuttelevasti ja niin – myyvästi. Itsensä tiedoksi pilkkominen on sen verran tuskallinen prosessi, ettei ole mikään ihme, että moni päätyy hieman kiillottamaan omakuvaansa. Jopa (tai ehkä erityisesti) omissa silmissä. Tämän jälkeen tarvitaan vielä taitoa ja kokemusta tunnistaa oikea mies sanojen ja kuvien takana, jolloin apuun tulevat ystävät. Joskus koko homma menee puhtaasti viihteen puolelle. Kun mies on kirjaimia ja hämäriä kuvia, on se jotenkin hieman helpompi...niin...aion nyt tässä yhteydessä käyttää sanaa: tuotteistaa.

 

Niin hyvin erikoisten kuin tylsänpuoleisten virtuaalisten kohtaamisten jakaminen samassa vaiheessa olevien ystävieni kanssa vie joskus arveluttaville poluille. Käytännön naisina löydämme itsemme excelit vinkuen keskeltä kätevää pisteytysjärjestelmää. Kirjoitusvirheistä – 2 pistettä, josta voidaan toki kompensoida 1-3:een pisteeseen komeudesta. Toisaalta on olemassa maksimimäärä kirjoitusvirheitä, minkä ylittäessä ei auta edes jos kaveri on Alexander Skarsgård (paitsi minulle kyllä auttaa. Ihan milloin vain.) Omistavaan luokkaan kuulumisesta kosahtaa vähintään pari pistettä (mitä tapahtuikaan niille punatukkaisille hippitytöille?) mutta lyhyydestä sakotetaan. Senttimetrit voi toki korvata reippaudella. Myös suhteellisuudentaju saattaa kadota näppäimistöön ja neti nopeuteen. Tässä pieni esimerkki:

 

 

Ystäväni: Köh. Kirjoittelin miehen kanssa. Tykkäsi kirjoituksistani ja piti mielenkiintoisena. Lähetin kuvani. Radiohiljaisuutta viimeiset 12h. (Josta tosin yötä suurin osa, eh). Eli back to square one!

 

Minä: 12 h josta suurin osa yötä? Mä toivon, että sillä kaverilla on jotain muutakin elämää kuin vahdata erään neidin viestejä 24/7. Koska sitä voitaisiin kutsua myös stalkkaukseksi.

 

"

 

Luemme myöhemmin häpeästä punastellen FB-keskustelujamme. Tulikohan nyt hieman innostuttua? Taitaa olla taas aika ottaa käyttöön tuttu mantra ennen nukkumaanmenoa: ”Miehelläkin on sielu. Miehelläkin on sielu. Mmmmmmmm.”

 

Reiluuden nimissä, eksyminen asian viereen ei ole netissä vaikeaa. Jotenkin tuntuu, että asenne sopii hyvin ajatteluun myös tässä ihan oikeassa maailmassa. Etsimme täydellistä tai edes välttävää yhdistelmää miellyttävästä ulkonäöstä, koulutuksesta, sielun sivistyksestä ja sitten vielä siitä hiton kipinästä. Purjehdimme ihmisen ohi arvioiden niiden potentiaalin ja kuvittelemme tietävämme mikä on oikeanlaista juuri minulle – juuri oikeanlaista konseptia. Ihan kuin voisimme purkittaa rakkauden ja tarjoilla sen sitten sopivina annospaloina mainoskatkojen aikana.

 

Mutta.

 

Ihminen ei ole ominaisuuksia, vaan kosketusta, liikettä, suonien avaruuden kohinaa. Siinä radiohiljaisuudessa kohtaa tasolla, jota ei osaa selittää mitkään numerot, eikä mikään tieto. Ystäväni sanoin: ”Mitä hiton väliä on tohtorintutkinnolla, jos mies ymmärtää ottaa syliin oikealla hetkellä?”

 

Selailemme lauantai-iltana koko porukan voimin uuden mobiilihitin, Tinderin, miesjonoa. Palvelu jäljittää lähinnä olevan uroon ja yhyttää teidät, jos molemmat ovat halukkaita. Miessirkus on kieltämättä viihdyttävä, mutta on vaikea uskoa, että nuo ihmiset kuvien takana ovat ihan oikeasti olemassa. Olemmekohan näiden kaikkien kohtaamista helpottavien palveluiden kautta kuitenkin hukanneet tien toistemme luo?

 

Sanoo tämä famu ja tuhoaa Tinderin puhelimestaan.

Kommentit (2)

Vierailija

Irma - sä jotenkin aina puhut suoraan sydämeen ja tunteisiin. Mä tulen lainaamaan sua: Ihminen ei ole ominaisuuksia, vaan kosketusta, liikettä, suonien avaruuden kohinaa. Siinä radiohiljaisuudessa kohtaa tasolla, jota ei osaa selittää mitkään numerot, eikä mikään tieto. Ystäväni sanoin: ”Mitä hiton väliä on tohtorintutkinnolla, jos mies ymmärtää ottaa syliin oikealla hetkellä?”

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat