Mitä tapahtuu mayojen muinaisessa kaakaorituaalissa?

Jos ette ole vielä ehtineet lukea hyvän ystäväni Merja Mähkän kirjaa ”Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois”, etsikää se käsiinne kesäkirjaksi. Kun me tapasimme Merjan kanssa sen pari vuotta sitten ensimmäisellä reissullani Nicaraguassa oli hän juuri tullut takaisin Guatemalasta, Atitlan -järven hippikaupungista San Marcosista. Parkkiintuneena toimittajana Merja ei haksahtanut jokaiseen hippihuumaan, mutta paikallistuneen shamaanin Keathin suklaaterapia oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Rantauduttuani reppureissaajien turmelemaan San Pedroon tormään Keithiin keskustelussa välittömästi. Kämppätoverini matkarakastaja on vannottanut häntä etsimään Keithin käsiinsä ja seuraavana päivänä aloitammekin eeppiseksi muodostuvan shamaanin etsinnän.

Huhuja liikkuu ympäriinsä, että Keith on lähtenyt kaupungista jo viime viikolla, mutta varmuutta ei tiedolle ole. Matkaamme lahden toiselle puolelle San Marcosiin ja retkueemme kasvaa yksi kerrallaan. ”Suklaaterapia – oikeasti??!! Mukana!” Keräilemme johtolankoja Keithistä ja lopulta meitä onnistaa – vastaamme kävelee pienen tontun näköinen paikallinen kaveri, joka osoittautuu Isaiahiksi, Keithin oppilaaksi ja ottopojaksi.

Tässä vaiheessa meistä kahdesta on kasvanut jo kahdeksan naisen iloinen ryhmä ja istumme odottamassa Keithin kauniissa, pienessä puutarhassa kun Isaiah sekoittelee kaakaoannostamme. Kyse on siis itse asiassa kaakaoseremoniasta.

Minähän olen hurahtanut kaikkeen jo ennen kuin kokeilen sitä, mutta tällä kertaa en oikein tiedä mitä ajatella. Isaiah juttelee niitä näitä elämästään ja shamaaniksi tulemisen matkastaan. Minä vuotan malttamattomana kaakaon vaikutuksia, se saattaa aiheuttaa joillekin jopa hallusinaatioita. Lopulta Isaiah pyytää meitä sulkemaan silmämme ja aloittamaan matkan, näkemään kuvia sisällämme, avaamaan ovia, jos niitä näemme – astumaan sisään, syvemmälle.

Kyyneleet tulevat helposti. En edes oikein tiedä mistä. Syvä ja samalla pehmeä, reunaton suru juoksee minusta ulos. Kuulen kynsien rapsutusta puulattiaa vasten ja avaan kämmeneni. Isaiahin Cannela -koira laskee päänsä siihen. Isaiahin sanat sekoittuvat tasaiseksi matoksi, Äiti Maa, universumi, ihmisen surun matka. Energia liikkuu hitaasti, hän sanoo, et näe muutosta, niinkuin et näe aurigon liikettä. Mutta jokainen hetki vie sinut lähemmäksi sitä mikä on tarkoitettu, jokaisena hetkenä olet oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.

Minä itken ja pitelen pienen kanelinvärisen koiran päätä kädessäni. Rukoilen voimattomalla äänellä mielessäni Äitiä täyttämään toiveeni, sammuttamaan suruni. Höpisen ihan sekavia pehmenneen pääni kaakaopudotuksessa. Ympärilläni yksi kerrallaan laskee irti omalla tavallaan – nauramalla tai itkemällä.

Avatessani silmäni huomaan seinällä lainauksen, jonka sanat tuntuvat tutuilta. Ne ovat Marianne Williamsonin sanat, jotka Amber aikoinaan lausui mediataatiossamme ja jotka valaisivat mieleni kuin lapsen hymy. No niin – täällähän minun pitikin siis olla.

Jälkeen päin ostan puoli kiloa suklaata ja suunnittelen kaakaojuhlaa ystävilleni. Ja tunnen olevani yhden merkittävän askeleen lähempänä kotiinpaluuta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat