Eli kuinka käsitellä pettymyksiä aikuisella ja kypsällä tavalla

Istun Ton Sai -nimisellä käsittämättömän kauniilla rannalla. Hylkylaudoista kyhätyllä pöydällä edessäni on oikeasta espressosta tehty jääkahvi. Minua vituttaa vietävästi. Olen tehnyt Irman suhteen nollatoleranssin kiroilulle, mutta aion rikkoa sen tänään, silmää räpäyttämättä. Pöydän nurkkaan on unohtunut jointin kolmannes ja hetken tekee melkein mieli sytyttää se.

 

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ilahtuisivat löytäessään kyseisen hupitupakan ja niitä, jotka olettavat sen olevan joka tapauksessa halluista kamelinkakkaa. Ja niitä, jotka hakiessaan opiskelupaikkaa, uutta työtä, rakkautta tai vaikka tilatessaan jääkahvia tuntemattomasta baarista maistavat jo etukäteen sen tuoman hunajan maun elämässään, kuvittelevat itsensä hetken päähän nauttimaan onnensa hedelmistä ja jotka saadessaan käteensä murukahvista väsätyn rikoksen ihmiskuntaa kohtaan, putoavat niin korkealta, että rikkovat vähintään jo valmiiksi repaleisen kylkiluunsa. Toiset vain toteavat tyynesti saaneensa juuri sitä paskaa mitä odottivatkin.

 


Kyse on loppupeleissä pettymyksen käsittelemisestä. Ja matematiikasta. Lienee silkkaa laskupeliä kumpi porukka jää voitolle; ne joilla oli jo valmiiksi tasaisen paha mieli vai ne jotka rypevät kuopassa yhtäkkiä pohjimmaisena. Minä olen viime vuosina liittynyt niihen puoliksi täyden lasin ihmisiin, joita pettymys lyö avokämmenellä. En ole ihan varma onko tämä nyt ollut hyvä idea. Vihaan aallonpohjia vimmaisella intohimolla – kun taivas on synkkä, on se aukoton, eikä huomennakaan ole luvassa kuin sadetta. Myönnän, mukana on ehkä sitten hivenen myös ääri-ihmisen dramatiikkaa.

 Nopean ihmisen ääristiikassa on toki myös puolensa. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, minun tapani käsitellä pettymystä on vaihtaa maisemaa, mahdollisimman nopeasti. Se ja Bangkokin levottomuuksien vaikutus lomamyyntiin on tuonut minut äkkilennolla Thaimaan saaristoon. On kummallista kuinka nopeasti iho tottuu taas aurinkoon, on kuin en olisi koskaan lähtenyt. Ihmettelen aamuisin mitä minulle on yöllä tapahtunut, kun päivettynyt surffarinsieluni herää tästä oudosta talvenpehmeästä, kalpeasta kropasta.

Päivä päivältä tekee enemmän mieli vilkaista, jospa paluulentoja lähtisi kuitenkin vähän myöhemmin. Esimerkiksi joskus ensi vuonna. Mitenhän tässä käy?

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat