Olennaisia oppitunteja rakkaudesta osa 832. (kyllä se vielä joku päivä hei snaijaa...)

Eräs sinänsä yllättävä, mutta erittäin ilahduttava tieto minkä elämä on tuonut, on se, että siskojen kanssa ei tarvitse syntyä: ne voivat kasvaa rinnalle myös ajan kanssa. Minulla on niitä kolme, kaikki otettuja tai minut ottaneita – kaikki uskomattoman onnekkaasti valikoituneita. Kuka olisi arvannut, hittolainen, että näinkin voi käydä?

 

Elämäni on siis siunattu siskoilla. Ja tovereilla. Niillä jokapäiväisen elämäni siroilla peruskivillä, ystävillä, joilla on poikkeuksetta hyvin vapaamielinen huumorintaju ja joista koostuu koti. Ja jotka ovat istuskelleet kiireettä vierelläni erinäisten taisteluiden läpi. Istuneet niin kauan, että rauha tulee pakostakin – käyneet vielä noukkimassa ruumiskeosta kaiken minkä voi pelastaa. Niinkuin minäkin heidän vierellään, koska niin nyt vain on. Rakastan heitä. Rakastan teitä. Rakastan niin, että en edes itse ymmärrä kuinka kiivaasti.

 

Se rakkaus on ollut aina olennainen osa minua. Jos minun olisi pitänyt aikaisemmin piirtää itsestäni kuva, olisi minusta siinä lähtenyt säteitä, joilla olen sinnikkäästi tarttunut näihin ihmisiin ja moniin muihinkin. Olen kaatanut rakkautta ämpärikaupalla, enkä päästänyt koskaan irti, koska minulle ystävyyden kuolema oli, niin, kuolema. Ja kuitenkin kaiken sen rakkauden pyörremyskyn keskellä lävitseni tuuli kuin mustaan aukkoon.

 

Viime vuosina moni asia on muuttunut. Myös tämä. Ajan kuluessa piirini on pienentynyt, tiivistynyt, veri sakeentunut. Olen irtautunut ihmisistä, väsynyt hysteeriseen läsnäoloon, kehrännyt kotiani keräksi, lämpimäksi ja varmaksi. Mutta eilen ymmärsin, ihan yhtäkkiä, täysin odottamatta, koko homman jujun. Ihan tuosta vain, istuessani pöntöllä. Ei ole ensimmäinen kerta muuten, milloin suuret oivallukset käyvät luokseni tässä tilassa.

 

Ymmärsin, että minua rakastetaan. Näin kuinka minusta laukaistut säteet kiertyivät takaisin hellästi ympärilleni ja tekivät turvan. Niiden päässä siskot, toverit - sodissa ja rauhoissa. Jotka odottavat kanssani terveysasemalla aamutuimaan niin pitkään, että kävelen sisään ja teen hiv-testin. Pitävät tarkkaan jäsennellyn puheen itsestäänselvistä puutteistani kummina ja sitten pyytävät minut lapsensa elämään - ja sitovat minut määrätietoisesti kiinni perheeseen, silloin kun oma järkeni ei kanna pelon yli. Kysyvät minulta aamulla, että joko söin puuron ja käskevät vielä syömään ennen kuin lähtevät töihin. Muistavat kertoa kuinka kiva oli nähdä. Sanovat, että on ikävä. Minua. Kuinka ihmeellistä. Kaikista ihmisistä – juuri minua.

 

Rakastaminen on paljon helpompaa kuin rakastettuna oleminen. On vaikeampaa olla heikko, on paljon pelottavampaa antaa toisen pitää huolta. Jättää liian suuret kengät eteiseen, pistää villasukat jalkaan. Nostaa ne sohvalle ja kuunnella kun keittiössä tehdään sinulle perjantaipizzaa. Rakkaus ei ole taitolaji, se on silkkaa vapaapudotusta. Joskus putoaa hyvin, joskus vähän huonommin – homman pihvi on ihan yhtä looginen kuin edellinen lause. Ja samanlainen ihme on se, ettet koskaan osu maahan, vaikka ensin niin luulitkin. Niin kauan kuin on te.

 

Ainoa asia, minkä ymmärrän kuitenkin varmasti on se kuinka onnekas olen kun minulla on kyky antaa nämä sanat. Tämä kierros on teille, ystävät. Ja suuri kunnia minulle.

Kommentit (4)

Vierailija

Vaatii hyvää itsetuntoa sanoa noita sanoja ja olla vastaanottajana! Minulla ei ole moiseen rohkeutta.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Heippa - taisit osua asian ytimeen. Vaatii nimenomaan rohkeutta ottaa rakkautta vastaan. itse sitä olen vasta opettelemassa...mutta hitaasti hyvä tulee! pus! 

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat