Kuva: Sameli Kujala
Kuva: Sameli Kujala

Kromosomiviidakosta ja lapsettomuudesta

Joskus se on pienen pieni muiston varjo, ei päänjomotusta pahempi. Joskus se odottaa jo aamulla sohvalla valtavana, harmaana suruharsoisena leskenkuvatuksena eikä sitä juo yksikään aamukahvi pois. Ja joskus se yllättää vieläkin, kun unohdat valmistautua, unohdat vältellä joitain tilanteita, unohdat suojella itseäsi. Mutta joka kerta sen hampaat ovat julmat ja terävät, ne eivät näytä koskaan tylsyvän. Joka kerta se käy niillä kiinni suoraan kaulavaltimoon, niihin kaikkein suojattomimpiin unelmiin, joita yrität turhaan sisällesi piilottaa.

Istuin tänä kesänä hedelmöitysklinikan odotusaulassa. Ei, en ollut menossa hoitoihin – olin aikeissa lahjoittaa munasoluja, nyt kun ne vielä alle 35 -vuotiaina kelpasivat. Luin odotushuoneessa sarjakuvakirjaa lapsettomuudessa. Siinä pingviiniäiti täytti keskenmenon jälkeistä kaavaketta, jossa kysyttiin miten sikiö hävitetään. Kummallinen valinta lapsettomuusklinikan aulaan, mietin ja kävelin vastaanotolle halaten henkisesti munasarjojani, joissa kuulemma pukkaantui maailmaan koko ajan tuplamäärä pirteitä ja muhkeita mahdollisia elämänalkuja.

Viikkoa myöhemmin istun täyteen ahdetussa halpalentoyhtiön koneessa ruotsalaisen lapsiperheen keskellä ja itken pelosta. Äänettömästi, hysteerisesti. Olen juuri saanut puhelun odotellessani konetta kreetalaisella lentokentällä. Itsekin hieman hämmentynyt lääkäri kertoo, että testeissäni on todettu kromosomitranslokaatio, joka voi aiheuttaa lapsettomuutta, eikä munasoluni kelpaa lahjoitettavaksi. ”Tästä syystä valitettavasti meillä ei ole käyttöä niille.” Sanat ovat loogiset, ymmärrettävät, mutta ne jättävät kuin kirurginveitsellä leikatun avohaavan jonnekin palleani kohdalle, sielun ja lihan kiinnityskohtaan. Lentokoneessa vieressäni istuva ruotsalaisäiti ei ymmärrä, etten halua puhua. Hän kysyy uudestaan ja uudestaan, kaksivuotias palleroinen tyttölapsi sylissään, että mikä minulla on hätänä. Haluaisin lyödä häntä. Karjua hänet hiljaiseksi, tehdä hänestä edes sekunniksi yhtä pelästyneen kuin itse olen, potkaista hänet lapsineen ulos koneesta, kirkuvaan pudotukseen.

Se salakavala kipu on haudanhiljainen, mutta jokainen sen kokenut tunnistaa sen kitkerän, surusta mustan katkun. Olen kirjoittanut lapsen kaipuusta ennenkin, mutta pelolla on uuden uutisen varjossa jyrkemmät reunat, sillä on nimi. Hiipiessäni uudemman kerran hedelmöitysklinikan toimistoon palauttamaan nöyränä tarpeettomiksi käyneet hormonit, vilkaisen pingviinikirjaa odotushuoneen sohvalla. Ja yhtäkkiä sen pienet, julmat tarinat tuntuvat lohdulliselta. En ole yksin.

Enhän?

Kommentit (12)

Vierailija

Et ole yksin et, ehkä pelkomme eivät ole samanlaisia mutta nuo hampaat tunnistan kyllä. Halaus sinulle Irma. 

Vierailija

Lasta yli vuoden yrittäneenä odotan nyt tutkimuksiin pääsyä. Toisina päivinä kaikki on ok ja positiivisesti uskon vielä tärppäävän, toisina päivinä jaan tunteesi. Kärsin munasarjojen liikarakkulaisuudesta, joka näyttää estävän nyt ovulaation. Rahaa yksityisiin hoitoihin ei ole ja kunnallinen hoito antaa odottaa. Yritä tässä sitten pysyä positiivisena.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Kiitos kun jaoit - nämä ovat ihan hirveän kipeitä juttuja, eikä niistä mielestäni oikein puhuta tarpeeksi. Me kaikki kannamme pelkojamme enemmän tai vähemmän yksin ja muutenkin aiheeseen liittyy jotenkin sellaista määrittelemätöntä häpeää - ainakin omalla kohdallani. Mutta usko on minusta tässäkin matkassa avainsana. Usko ja juuri niinkuin sanoit - positiivisuus! Rakkautta sinne, Irma!

Vierailija

Ei, et ole yksin. Minulla on jo yksi lapsi, mutta en saisi saada toista. Kehoni ei kestäisi sitä. En siis käytännössä ole "hedelmätön", mutta en tee niillä innokkailla munasoluilla mitään, koska muu kroppa ei kestäisi raskautta. Ei tosin ole miestäkään, enkä tällä hetkellä edes välttämättä tahtoisi toista, mutta tieto siitä, ettei edes voi saada/saisi saada on jotenkin julma. Myös adoption vaikeus on jotenkin ällistyttävää, mutta onneksi on vielä sijaislapset, joita voi saada, vaikka muuten ei "omaa" lasta saisikaan. Kiitos, kun nostit tämän(kin) aiheen esille!

Olen muuten menossa Kööpenhaminaan parin viikon päästä. Ne komeat viikingit piristää aina ;)

-Mia

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Heippa - kuulostaapa rankalta. On varmaan hirveän vaikea jotenkin käsittää oman ruumiin rajoja joskus... Ah - Köpis, terveisiä sinne Irman paratiisiin ja hurvittele munkin puolesta! Rakkaudella, Irma

Vierailija

Halaukset! Olit todella hyvällä asialla.

Elämä ei ole reilu...

 t.lapsen lahjamunasolulla saanut

Vierailija
Vierailija

Tutkimuksiin pääsyä odottava vierailija, oletko kokeillut Väestöliiton lapsettomuusklinikkaa? Sinne pitäisi päästä jonottamatta ja ilman lähetettä. Mä olen myös siinä käsityksessä, että se olisi ilmaista...Onkohan niin?

Tässä linkki http://www.vaestoliitto.fi/lapsettomuusklinikka/?gclid=CLa58vy_rLYCFZHbzAod9jgA9g

ei ole ilmaista, ihan yksityisen puolen hinnat joka suhteessa siellä, mutta jonottaa ei juuri tarvitse. Meillä Väestöliitossa "tehty" lapsi enkä voisi ko klinikkaan olla tyytyväisempi. 

Irmalle iso rutistus. Samaa läpikäyneenä, tiedän ainakin jossan määrin asiaan liittyviä tunoja. Aika auttaa, mutta se tietty suru jää olemaan, näin ainakin mun kohdalla. Vaikka se lapsikin on.

 

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat