Jätin kirjoituksen julkaisematta. Se käsitteli sitä, että olin tavannut kaksi miestä. Yhden kotona ennen lähtöäni, toisen Bocas del Toron tylsällä paratiisirannalla, matkani lopussa.

Olin rakastunut. Kahteen mieheen, hyvin eri tavalla ja pohdin sitä, kumpi niistä oli oikea.

Kotona minua odottava mies oli klonkannut murtuneella nilkalla pitkän matkan eräänä sunnuntaina vain pitääkseen minua sylissä kolme tuntia. Olin ajatellut, että tämä olisi se seuraava.Tämä mies saa minut tuntemaan olevani turvassa, tämä mies voisi rakastaa minua siksi, että vilpittömästi pitää minusta, voisi rakastaa minua, eikä vain naisen muotoista varjoa itsestään. Tämä olisi mies, jonka kanssa minullakin olisi varaa olla heikko ja annoin itseni uskoa tämän kaiken.

Bocas del Toron mies oli mahdoton yhtälö, joka tuli aivan puun tai siis palmun takaa. Järjettömän hauska, komea, juureva mies, joka asui kaukana kaukana ja kuului toiselle. Ja joka herätti minussa niin karmaisevaa halua, että korisin korrektin ulkokuoreni alla himosta. Ajattelin; tuossa se nyt on, tuossa. Ja täysin tavoittamattomissa. Repäisin itseni irti viimeisenä aamuna ja matkustin verivanan seuraamana pois. Kotona San Juanissa join pullon rommia ja oksensin yhden yön mutta aamulla tuntui vieläkin siltä kuin aalto olisi raahannut minua riiffillä sata metriä. En päässyt miehestä irti.

Ajattelin, kaikki on paremmin, kun pääsen kotiin. Kotona odottaa syli.

Ei odottanut. Suomesta löytyi mies, joka oli ajatellut asioita ja pelästynyt. Mies, joka kertoi ikkunalaudallani täristen olevansa toinen ihminen kuin syksyllä. Ei se aikuinen mies, joka oli kertonut kuinka paljon piti siitä kuinka ajattelen tai joka oli kertonut antaneensa itselleen luvan rakastua minuun. Vaan mies, joka oli tehnyt eron minusta jo ennen kuin tapasimme uudestaan, varmuuden vuoksi, ettei kävisi huonosti. Mies, joka on pelkuri. Mutta ennen kaikkea mies, joka ei halunnut minua.

Olin käynyt keskustelua itseni kanssa olemattomista vaihtoehdoista. Siitä, onko tarpeeksi se, että minua rakastetaan ja voisin ehkä turvassa rakastaa takaisin vai haluanko sen holtittoman, järjen tuolla puolen olevan, raajoja repivän tunteen, joka panee minut vaikka luopumaan toisesta munuaisestani miehen eteen. Ja siitä, että miten osaan päästää irti ja nauttia todellisuudesta, rakastaa sitä mikä tekee minulle hyvää, eikä kerrankin sitä mikä on mahdoton saada. Vaihtoehtoja ei ollutkaan, kukaan ei jäänyt luokseni.

Kahta kuukautta myöhemmin istun sohvallani yksin ja totuttelen vanhaan kunnon itsenäisyyteeni. Olen hyvästellyt karuin sanoin miehen, joka osoittautui puheesta tehdyksi ja odotan malttamattomana sitä, kun en enää muista Bocas del Toron kangastusta. Yritän ravistella unelmakonettani pysähtymään, jättämään minulle hetkeksi hengähdysaikaa. Mutta se ei tahdo seisahtua, koska hiljaisuudessa odottaa pelko, se sama pitkä ja musta rakkaudettomuuden varjo, minkä olen kohdannut ennenkin. Pysähtymisen partaalla katsoo minua jo pitkään huolella piilottamani häkistä karannut toive rakkaudesta - miehestä, kenties lapsesta ja yksinäisyyden lopusta, jälleen kerran toteutumattomana.

Minulla ei ole sanoja jatkaa. Juuri nyt kevät on pysähtynyt harmaaseen, jossa ei erota sävyjä ulkoilman ja minun välilläni. Olo on kuin rekan alle jääneellä – kaksi kertaa. Soimaan ja siunaan itseäni siitä, että tämä tapahtui, että uskoin ja annoin mennä. Välillä olen vihainen, useimmiten vain surullinen, tyhjä. Suru täytyy surea. Viha täytyy vihata. Ja sitten – se menee ohi, niinkuin joka kerta. Seuraavalla kerralla saattaa sattua vielä enemmän. Tai sitten ei.

Sitä odotellessa tapan sen varjon joka päivä, koska minä en halua olla pelkuri.Onhan niitä munuaisia kaksi.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat