Julia Tukiaisen muistoa kunnioittaen.

En ole pysynyt uutisten tasalla palmun varjossa. Julia Tukiaisen kuolema on jäänyt minulta täysin huomioimatta. Tapaus on traaginen, nuorelle ihmiselle olisi suonut monta terveempää vuotta lisää.

 

Tukiaisen siskokset ovat herättäneet myös minussa, niinkuin monissa muissakin, ristiriitaisia tunteita. Ensimmäisen kerran kuulin heistä juorulehdessä työskentelevältä ystävältäni hänen esitellessään Tukiaisten Dubain lomien glamourkuvia. Tämä oli ennen Ikeä ja Tuksun brändin syntymistä. Siskosten konsepti oli hämmentävä. Missikisojen glitteriltapukuja ja loputon määrä irtotiesmitä. Jotain ihan muuta, se oli varma. Mutta ennen kaikkea Tukiaisissa oli jotain kummallisen tuttua. Kunnes muistin.

 

Olin saman vuoden kesällä maannut aurinkokylvyllä kotisaareni pienellä salarannalla ja kuunnellut kahta mimmiä lähelläni. Tytöt vaikuttivat hirveän nuorilta, vähän päälle parikymppisiltä. Nuorempi heistä itki, joku mies oli jälleen kerran jättänyt soittamatta.

 

“Mä en ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Mä en ole koskaan halunnut uraa tai koulutusta tai mitään, mä olen vain halunnut, että joku rakastaa mua. Miten se voi olla liikaa pyydetty?”

 

Toinen tytöistä, pienempi ja pyöreämpi toteaa tähän kurjan pettyneellä äänellä, että sellaista se vaan on. Siitä lähtien kun hän värjäsi tukkansa blondiksi (silloin vielä hyvin erikoinen kommentti, kunnes palaset loksahtivat paikalleen), on hän käynyt treffeillä kymmenien ja kymmenien miesten kanssa ja JOKA IKINEN niistä on halunnut vain seksiä. Olen täynnä hellyyttä, mieleni tekisi lähtiessä käydä halaamassa ja kertomassa, että kaikki helpottuu ihan varmasti. Kaikesta tulee hyvää.

 

No, ei tullut. Tyttö oli Julia Tukiainen ja alle kymmenen vuotta myöhemmin hän on kuollut. Kuullessani uutisen mietin ensimmäiseksi, että mahtoiko hän koskaan saada haluamaansa. Ehtikö kukaan rakastaa häntä siten kuin hän kaipasi?

 

Olemme Johannan ja Julian kanssa kotoisin samalta saarelta, peräti vierekkäisiltä niemiltä. Kuten myöhemmin kävi ilmi, olemme suurin piirtein myös saman ikäisiä, ehkä pyörineet joskus samoilla leikkipaikoilla tai ostarilla. Erojakin on, ilmiselvästi. Kuten se, että Johanna Tukiainen kirjoitti neljä vanhaa laudaturia ylioppilaskirjoituksissa. Tai, että minun elämäni on ollut hieman vähemmän glamour.

 

Molempien Tukiaisten nopea ja surullinen syoksykierre on tehnyt oloni hirvittävän epämukavaksi. On ihan tosi vaikea tuomita sitä, että sairaan ihmisen elämästä tehdään räkäistä viihdettä, jos on itse käynyt katsomassa Tuksun häämatkavideoita. Mutta tämä iljettävän kieroutunut symbioosi mediaan ei ole pahinta. Kaikkein eniten minua on vaivannut veret seisauttava törkyaalto, jonka siskokset, varsinkin Johanna, ovat vastaanottaneet. Siskoja ei vain pilkata. Heitä huoritellaan termin karmeimmissa muodoissa, heitä verrataan eläimiin ja uhkaillaan säännöllisesti väkivallalla. Julian kuoleman jälkeen Facebookissa kiertää ryhmä ”two more to go”. Käsittämättömän inhimillisyyden puutteen lisäksi hieman yliampuvaa, eikö?

 

Kommentit ovat tosiaan psykoottisen julmia ja on vaikea uskoa, että se hirvittävä raivo, joka on ne synnyttänyt kohdistuisi vain kahteen naiseen. Väitänkin, että Tukiaisten siskosten ”fanilaumassa” esittäytyy perisuomalainen, pinnan alla myrskyävä naisviha sen kukkeimmassa muodossa. Nainen, joka ei pysy muotissaan on lainsuojaton. Nainen, joka pelaa seksillä on luopunut kunniastaan niin miesten kuin sitä surullisempaa, naisten, silmissä. Sairastunut nainen, joka on naurettava, surkea ihmisromu ei ansaitse hoivaa tai ymmärrystä vaan vihaa. Hän kun on tehnyt valintansa itse ja astunut suosiolla lahdille. Nainen, joka ei pyydä anteeksi on arvoton.

 

Lueskelin tänä aamuna (aikaero herättää minut iloisesti viimeistään kuudelta) Johannan hyvin levottomia päiväkirjatekstejä. Niiden täyspäisyyteen kantaa ottamatta tekstistä tihkuu siskosten lapsenomainen hätä. Ja kaipuu. Ja toivo uudesta alusta. Vaikuttaa siltä että Julia Tukiainen halusi elämältään vielä kovasti paljon samoja asioita kuin useimmat meistä. Koska mehän emme ole kuitenkaan kovin erilaisia; vain ihmisiä kaikki. Kykeneviä valitsemaan kunnioittaako kuolemaa vai pilkkaako elämää. Minä lasken hatun rinnalle naapurintytön kunniaksi. Ja lähetän omasta puolesta hänelle sitä kaivattua rakkautta matkaevääksi. Koska jokainen meistä ansaitsee sen. Ja itse asiassa aivan erityisesti liian usein rakkauden moottoritiellä liiskattu Julia Tukiainen. Rauha hänen muistolleen.

Kommentit (12)

Vierailija

Mä Irma sua niin arvostan. Hieno kirjoitus. Juuri näin minäkin ajattelen ihmisistä.

Vierailija

Hieno teksti ja kauniita sanoja joita komppaan mutta silti pakko sanoa ettet tiedä siskosten tekemisistä mitään.

Vierailija

Kiitos Irma. Erilainen ja inhimillinen näkökulma JuliaTukiaisen liian surulliseen elämään ja liian aikaiseen kuolemaan.

Vierailija

Niin. 

Jostakin syystä olen jälleen ajatellut meidän ihmisten ja meitä jalompien petoeläinten eroa. Jalommat siksi, että tappavat syödäkseen, puolustaakseen - selviytyäkseen.  

Punahilkkasukupolvi löysi nopeasti kohteensa. Nytpä siis pitäisi tuhota vaihteeksi sudet, jotka vaanivat jokaisen puun takana meitä ja koiriamme.  Hysteria ei tartu, jollei tähän sotketa lapsia. Pienokaisemme ovat susivaarassa kaupunkien puistoissakin. Ja lehti myy.

  Sudet sentään raatelevat uhrinsa syödäkseen - me huviksemme. Tosin hienotunteisesti ja jalosti säälitellen. 

Olemme sivistyneitä. Siksi emme kävele kirves kädessä kaupungilla nuijimassa vastaantulijoita. Sen sijaan keksimme kynän, aakkoset ja painotaidon. Lukutaitokin on siunaantunut vuosien aikana lähes jokaiselle ja nyt kaiken voi täydentää kuvalla.

Kirvestä ei enää tarvita kuin eräretkillä kuuden männyn takametsässä susien varalta.   

 

Kovin mielellään luemme ja hekottelemme omilla planeetoillaan viheltäville lajikumppaneille. Tosin emme julkisesti, sillä meidän planeetalla ollaan sivistyneitä ja myötätuntoisia.

Kahvilassa lehden lööppi osuu silmiin. Toivomme, ettei tuttavamme huomannut tuota kiinnostunutta silmäystä.

Palaveri ja tapaaminen alkakoon. Jotta keskustelukumppani huomaa syvän paheksuntamme kyseiseen lööppilehteen, se pitää nostaa naapuripöytään. Kotimatkalla pitää muistaa ostaa kyseinen lehti kaupasta.

Tosin vain siksi, että voimme paheksua sitä, miksi moisia ilmestyy. "Niissä on hyvä ristikko ja horoskooppi", kuuluu valmisteltu vastaus mielikuvituskysyjälle, jos lehti tipahtaa ikävästi kutistuneen Hesarin välistä. 

B. Shaw kysyi aikanaan: "Pitääkö jokaisen sukupolven ristitä Jeesus uudelleen ja uudelleen?" Kyllä pitää. 

Huiman teknologisen ja älyllisen kehityksen ansiosta enää ei tarvita ristipuita. Ei edes giljotiinia tai sähkötuolia. Meillähän on kirjoitus-, paino- ja lukutaito. 

Teloituksen jälkeen onkin aika katua osallisuutta. Tehdä parannus, nostaa Jeesus alas ristiltä, surra ja aloittaa uuden mestattavan etsintä.   

Mutta koska asukkaita on vähän ja tila julkisuudessa rajallista, täytyy väliaika kuluttaa susijahtiin. Nehän väijyvät jokaisen puun ja kiven takana. 

 

  

 

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Mä olen pyöritellyt ja muhinut tätä aihetta nyt pari päivää, pahoittelen, että olen näin myöhässä vastauksen kanssa. Olen kierrellyt sitä vähän niinkuin kotikissa kalanmaksaöljyä - sydänpohija myöten kiusaantuneena. Kappas, kun ymmärsin, että aikaisempi kommentoija on aivan oikeassa; en tiedä mitään Tukiaisista. 

Kiitos myös edelliselle kommentoijalla, huima kuvaus mediaviidakosta, joka pani minut miettimään sitä, että tosiaan; yhäkin, minä en tiedä mitään Tukiaisista ja osaltani sepitin Juliasta oman näkökulmani tarinan, joka toimii pienenä rattaana siinä median rahakoneessa, joka Tukiaisten ympärillä jyllää. Minä olen hyvä kirjoittaja, mutta olen täysin tietoinen siitä, ettei tätä tekstiä ole jaettu yli 500 kertaa niillä siivillä. Tukiaiset myy.

Tämän aiheen kanssa on vaikea voittaa tai olla yhtä mieltä edes itsensä kanssa. Mitä tulee naisvihaan, seison täysin tekstini takana, olen yhä täysin sitä mieltä, että Tukiaisia kohtaan käytetty retoriikka ei ole selitettävissä vain julkisuusilmiönä. Mutta mitä tulee Julia Tukiaiseen koen kamalaa kirjoituskrapulaa ymmärrettyäni, että mikä minä olen tekemään olettamuksia hänen rakkauksistaan - en haluaisi loukata ketään, joka häntä oli rakastanut. Syyllistyin minäkin kirjoittamaan tarinasta, en ihmisestä. 

Koska tarinoitahan tällaiset julkisuuden ihmiset ovat. Eikä ilmiö ole edes uusi, vaan ikuinen. Ihmiset ovat aina tarvinneet tosielämän kauniita ja rohkeita ja siitä on sitten syntynyt mytologia jos toinenkin. Mutta tämä tarinanjano on jotenkin karannut käsistä tuhatkäsisen ja -suisen nykyajan kerrontakoneen kautta. Ja ihminen tarinoiden takana sitäkin kertakäyttöisemmäksi ja nopeammin loppuun kulutetuksi. 

Tai mitäpä minä mistään tiedän. No sen tiedän, että toivotan Julialle hyvää matkaa. Vilpittömästi ja rakkaudella. 

Vierailija

Irma, sinä tiedät sen, mitä alussa sanoitkin: rakkaudenkaipuisia, miehiin pettyneitä tyttöjä.

 

Em. syystä johtuen he varmaan myös toimivat elämässään tyhmästi ja törpösti, mutta ei se ollut kirjoituksesi aihe. Halusit vaan herättää ihmisiä ajattelemaan, että jokaisen ihmisen sisällä elää rakkaudenkaipuu ja että jokainen ihminen ansaitsee kunnioituksen sekä elävänä että kuolleena. 

 

Kiitos siitä!

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat