...saapuu kaupunkiin.

San Juanin kattoja hakkaa kevään ensimmäinen oikea sade. Tätä on odotettu pitkään. Huhtikuun helteen pakkaamat päivät pysäyttivät ihmiset katujen varjoihin, toukokuu jatkui vain kuumempana eikä sadetta näkynyt, ei kuulunut.

Myös viime vuonna sadekautta ei oikein tullut. Maa rakoilee kuivuuttaan syvältä, vesi loppuu pikkukylistä yhtenään ja maanteiden päällä leijailee tomupilviä. Ja yksi ilta kukkuloille kasaantuu melkein violetteja pilviä, kylän ympäröi sateen värit ja se tulee.

Minä pistän päälle farkut ja hupparin ja uppoudun riippumattoon kuuntelemaan sitä. Kulunut ja lämmin kangas tuntuu mahtavalta, siitä on jo aikaa kun päälläni on ollut näin paljon vaatetta. San Juanin läpi välähtää pari kertaa valoaalto ja sähköt sammuvat. Tietysti. Taas. Ukkonen on jossain kauempana rannikolla, kuulen sen rytinän, toivon, että kalastajat ehtivät kotiin mereltä. Sade putoaa raskaana ympärilleni ja kasvoilleni karkaa pientä vesisumua. Käännän hupun päähäni ja olen ihan hiljaa.

Kun sade taukoaa hetkeksi tassuttelen läpi San Juanin ystävieni luokse pimeyttä pakoon. Kadut kimmeltävät märkänä ja kylä on pehmeä, rauhallinen - ihmiset läiskyttelevät varvastossuja lätäköissä, ilmassa tuoksuu onni.

Ja me pelaamme ruotsalaisen ystäväni kanssa korttia terassilla, kuuntelemme sateen ääntä ja katselemme kun valtavat sammakot hyppivät kadun poikki. Ihan niinkuin elokuussa kotona, sanoo Ida. Yhtä verkkaisen mukavaa. Vihdoinkin sataa!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat