Mikään ei ole mukavampaa kuin tulla kotiin, kun on kipeä – eikä mikään ole arvokkaampaa kuin koti kaukana kotoa.

La Terrazza – majatalo, jossa olen viettänyt aikaa aikaisemminkin, on pienen pieneen budjettiini liian arvokas, mutta hämyisessä, onnettomuuden jälkeisessä tilassani se ainoa vaihtoehto. Sen lisäksi, etten pysty kävelemään, tarvitsen ennen kaikkea ystävällisyyttä ympärilleni – olkapäätä, johon vähän itkeskellä ja iloista ääntä kysymään, miten tänään menee. Ja tätä kaikkia ystäväni Katie ja hänen mimminsä antavat kiukkuiselle ja pölyiselle potilaalle, joka viettää päivänsä parvekkeella, josta paikka saa nimensäkin.

Paikka on pelastanut mielenterveyteni vaikka minusta on tullutkin täysi parveke-Irma. Alla aukeava katu on ehdoton lempparini – se loppuu toisesta päästä mereen ja palmujen siluetit taipuvat iltaisin laskevan auringon edessä. Jos täytyy sairastaa, on parasta tehdä se kauniissa paikassa. Parveke on mainio myös siinä mielessä, että tunnen pysytteleväni kiinni kaupungin kannassa.

Camarones, camarones! Agua di coco! Agua di coco!!! kaikuu kadulta aamupäiväisin. Tarkkailen vastapäisen talon, senora Cecilian perheen touhuja ja huutelen alas joogaan meneville ystävilleni. Onneksi jokailtaista pistostani antamaan saapuvat hoitsuni pitävät minut ajan tasalla loppukaupungin juoruista. Päivät menevät suoraan sanoen aikamoisessa pöllyssä – saamani kipulääkkeet ovat sen verran vahvat että tiukin aivotoiminta johon pystyn on realityn katselu. Luojalle kiitos surffihoitsuista! Luojalle kiitos netti-telkkarista! Luojalle kiitos särkkäripilvestä!

Mutta kun päivät kuluvat eivät särkkärit eikä edes Girls enää riitä pitämään mieltäni koholla. Mieleen hiipii AJATUKSIA. Ja pelkoja. Ja tunteita. HITTO. Olen jo jonkin aikaa ollut sinut sen totuuden kanssa, ettei omia haamujaan voi paeta, mutta ne on jotenkin helpompi kohdata auringonpaisteessa – terveenä ja laudan päällä. Kipeänä kaukana kotoa vaivun nopeasti masennuksen syliin ja ne samat ajatukset, jotka ovat ajaneet minut talvi toisensa jälkeen aurinkoon käyvät taas kodiksi, käpertyvät kainaloon aamuisin ja raapivat kylkeä vaativan lapsen päättäväisyydellä. Tervetuloa San Juanin Irman synkkään kauteen...hrrrrrrrrr.

Rakkaudella Irma  

Kommentit (5)

Vierailija

Kovasti tsemppiä synkkyyden selättämiseen! Eihän tuon reissun tosiaan noin pitänyt mennä, mutta onneksi ensinnäkin selvisit hurjasta onnettomuudesta ja toisekseen hyvä, että hoitsut pitävät huolta lääkepöhnäblissin jatkumisesta. Terassi näyttää myös ihastuttavalta! (Vaikka voin hyvin uskoa, ettei se sinua pidemmän päälle paljon lohduta.) Nyt kuitenkin tärkeintä pitää koipi koholla, jospa sen paranemisen myötä mielialakin kohenisi!

Ässä

Partapappa
Liittynyt15.12.2012

Mukavaahan tollassel partsil on riipparis makailla ja kattella ohilipuvaa sakkii.

 

Harmillista tietty et ittes loukkasit, nyt vaa pikast paranemist toivottelen. :)

Vierailija

Managuassakin ollaan koipi koholla: auringon polttamaan ihoon iski inha bakteeri. Mutta ei sitä tiedä, jos seuraavien viikkojen aikana saataisiinkin auton keula kohti etelää. Jos näin käy, etsin sinut käsiini ja tulen moikkaamaan. Jaksamista ja pikaista paranemista edelleen. t. Niina Managuasta

Vierailija

Terveiset toiselle puoliskolle sydäntäni jos satutte törmäämään, se talvehtii Sandinon mailla niinkuin sinäkin. Palaan etsimään sitä heti kun taas pääsen tätä kotimaata karkuun. Kuule Irma, kurjaa että sulla on vähän huonot fiilikset siellä. Mutta kuule, tämä sun blogi on jotain niin i-ha-naa. Niinkuin Nicaraguakin. Tässä mennään niin äkkiarvaamatta fiiliksestä toiseen, höyhenenkevyestä betonisäkin painoiseen, hivotaan pintaa ja heti seuraavassa hetkessä upotaan luuhun. Täällä mennään ihan viehe poskessa ja odotetaan seuraavaa postausta, iloisena siitä, että kirjoitat. Kiitos. Ja parane pian.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat