Avaruuskerhon syksyn avajaisklubilla Pasificossa on tähtitieteellisen mukavaa.

Ulkona taittuu Helsinginkadun katuvalo sateen väreihin ja minä uppoan nahkasohvaan vihreän teeni ympärille. Varastan vaivihkaa miehenlämpöä vieressä istuvalta viehättävältä matemaatikolta ja keskityn yrittämään ymmärtää dokumenttia siitä, mitä on aika ja milloin se alkoi. Eikä aikaakaan (!) kun aivoon jo sattuu – ja paljon.

Avaruuskerhon pojat ovat ihania. I-HA-NIA. Olin tyystin unohtanut, että miehethän ovat myös tällaisia – yksisilmäisen innostuneita kreiseihin juttuihin, keskittyneitä voimallisesti ratkaisemaan maailmankaikkeuden mysteerejä – aukottoman itsevarmoja siitä, että onnistuvat siinä, ennemmin tai myöhemmin. Samalla tavalla kuin ne rakensivat sitä puumajaa tai lumiluolaa 20 vuotta sitten ja tutkivat ympäröivän maailman ihmeitä päättäväisellä innolla.

Minäkin tutkin ihmeitä ja rakensin puumajoja – mutta jossain vaiheessa huomaamattani lopetin. Mielenkiintoni ei enää jaksanut ulottua universumin rakenteeseen, kun oman elämäni aitajuoksu oli jo tarpeeksi nopeaa – niin ja rakkauden mysteerit johtolangattomia. Tauolla minulle selitetään Einsteinin aikateoriaa oikein porukalla.

No. Siis. Einsteinin aika-avaruus -teoriassa aika on olemassa koko ajan. Kokonaisuutena, menneessä ja tulevassa ja sen kulku on aina suhteutettu jonkun nopeuteen jostain ja sitten se kupertuu siis johonkin. Aaaaha. Ja sitten on taas tämä jyvä-teoria. Että aika on pienen pienistä tapahtumien jyvistä muodostunut ketju – tulevaisuus on tehty eilisen jyvistä.

Minua sattuu taas päähän ja huomaan ajattelevani seuraavia asioita: Jos Einstein oli oikeassa, niin kaikki rakkauselämäni tapahtumat ovat tarkoituksellisia ja osa suurempaa ajan kudetta. Hyvä. Jos taas ajan jyväteoria pitää paikkansa olen matkalla vielä friikimpään tulevaisuuteen – huominen on pedattu eilisen hörhöillä. Eih!

Kolmannen teorian mukaan aikaa ei ole olemassa (sano se rypyilleni...). Se on vain illuusio, jonka olemme luoneet kun olemme oppineet sitä mittaamaan, kun olemme kuvitelleet olevamme sen herroja sulkemalla sen tiimalasiin ja juoksuttamalla sitä hiekanjyvä kerrallaan huomiseen. Minä haluaisin ajatella näin. Se tarkoittaisi sitä, että eilisestä voi oppia eikä seuraavan kulman takana odota vääjäämättä uusi sydänsuru vaan ehkä ajan kuormasta pudonnut onnenkantamoinen.

Oli totuus mikä vaan, on aika tuumaamisen arvoinen asia, niin pitkälle kuin aivot jaksaa naksua. Henkilökohtainen ratkaisuni on nyökkäillä miettivästi, mutristaa alahuulta yrittäen näyttää syvällisen pohtivalta ja vajota vielä mukavampaan asentoon sohvan sisälle ihailemaan kaukaa poikia - ja niiden avaruushöpinöitä. Voi pojat. 

Avaruuskerhon seuraava yleisölle avoin tilaisuus järjestetään jo tammikuussa!

Avaruuskerho Facebookissa

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat