Eräänä elokuun päivänä tapasin miehen, joka tuli elämääni kokonaan kahdeksi viikoksi.

Ajattelin tavalliseen tapaani, että eihän tuosta kuitenkaan ole - olenpahan tässä nyt vaan, enkä ajattele.

Sitten mies hävisi. Jouduin välittömästi paniikkiin. En ollutkaan huomannut, että olin korviani myöten, hillittömän ihastunut.

Mies riivasi minua yötä päivää - en päässyt irti ajatuksesta, että miksei mies halua nähdä minua - mitä on tapahtunut - miksei hän enää halua. Ja soitin, kirjoitin...mies soitti, kirjoittikin...olin taas hetkeksi rauhallinen - siihen asti kun kello oli taas kaksitoista ja löysin itseni sängystä yksin, taas.

Päätin tehdä asialle jotain.

Kirjoitin, että olisi ehkä parempi, että emme enää näkisi. Että hän hakisi tavaransa ja katoaisi. Koska olen ollut paskana, koska en pysty tähän. Hän vastasi, että hyvä - jos niin haluat.

Oikeasti, aikuisten oikeasti, olisin halunnut, että hän vastaisi - ei ei ei ei! - Älä katoa elämästäni, mäkin haluan! Puhuin miehen kanssa ja kaikki oli juuri niinkuin olin ajatellutkin; häntä oli alkanut ahdistaa kyselyni, että olin kilahdellut, että taidan välittää vähän enemmän kuin hän.

Päällimmäinen tunteeni oli pohjaton häpeä. Häpeä siitä, että olin ollut hullu, ripustautuva akka, että olin ollut ahdistava, että olin näyttänyt itsestäni jotain mitä en pysty hallitsemaan, jotain jossa on tarttumapintaa - jotain johon voi sanoa ei. Tai kyllä. Tai ei.

Kuukautta myöhemmin löydän itseni stabiilista lemmensurun tilasta. Etsin hapuillen uhmakasta itsetuntoani hiljaisen aikuisasuntoni nurkista. Poltan tupakkaa, juon kahvia ja herään aamuisin kasvottomaan ikävään - ja häpeän naurettavaa rakkausjuttuani.

Syksy kasvaa ympärilläni, kylmät ovat tulossa ja minä en saa ravistettua tätä lantioihin ripustautunutta, uikuttavan lapsen kaltaista lemmenkipeyttäni itsestäni irti.

Viikot menevät ja sitten: tietysti, tietysti, mies soittaa taas. Juuri sillä viikolla, kun olin ollut jo kaksi päivää itkemättä, vetänyt käteen elämäniloisena ja flirttaillut työpaikkaruokalassani. Ja kuinka ollakaan; huolellisesti harjoiteltu repliikkini seuraavien oharien väliin jättämisestä viileällä äänellä muuttuu mäkättävän pienen lampaan: juuu-uu:ksi - nähdään vaan.

Ja kummallinen orgasmien, odotusten, pettymysten ja täydellisen avuttomuuden täsmällinen reaktioketju jatkuu. En pääse irti.

Olen kahden vaiheilla. Kun yllättäen itseltään päästää jonkun lähelleen, iholleen ja ihon alle, aamuun ja lähimenneisyyteen, leikkii pahasti tulella. En tee sitä lähes koskaan. Yritän jankuttaa itselleni, että on hyvä - hyvä - hyvä, että uskalsin avata itseni, että nyt olen valmiimpi jollekin, joka on oikea minulle.

Mutta kaiken alla jomottaa jäänkylmä muisti: olisihan tämä pitänyt tietää; älä ota miestä kotiisi, sen on opettanut jo äitikin. Älä avaa ovea, ettei kukaan koskaan lähtisi. Älä uskottele itsellesi, että olisit rakastamisen arvoinen.

Haluaisin ajatella, että olen. Nyt kun lokakuu loppuu ja naurettava rakkausjuttuni alkaa ehkä avaamaan kouraansa vihdoinkin, haluaisin ajatella, että seuraavallakin kerralla suljen silmäni ja hyppään. Sytytän sen tulitikun ajattelematta ja poltan ehkä taas näppini. Otan ihon alle ja ja kasvatan uuden nahan palaneen päälle.

Ja itken taas kaksi kuukautta, kunnes yksi aamu kaikki on hyvin ja muistan kuinka surkuhupaisan ihanaa olikaan olla hetken kaipuusta sairas.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat