Olin vähällä olla aloittamatta tätä tekstiä. En kokenut olevani tarpeeksi valmistautunut. Kello on paljon, kämppä siivoamatta ja nainen pesemättä. Tuskin minulla rahkeet riittävät näin tärkeään aiheeseen. Huono omatunto.

Naisen huonoa omaatuntoa ei mielestäni riitä enää selittämään globaali sovinistinen korsetti. Totta on, että yhteiskunta syyllistää meitä niin töissä käymisestä kuin kotona lasten hoitamisesta, niin menestymisestä kuin epäonnistumisesta. Totta on myös, että yhteiskunta näyttää toimivan paremmin, kun kannamme suurempaa taakkaa niin perheessä kuin työssä - raippaamme itseämme antamaan aina vähän enemmän täyttääksemme kiitollisuudenvelkamme, annettiinhan meille se omena anteeksi.

Olen ollut jo pitkään korviani myöten kyllästynyt tähän huonoon omatuntoon. Se on kuin kitisevä kakara linja-autossa - lähtemättömissä. Pahimmissa sudenkuopissa masennun lähes käyttökelvottomaksi, kun ymmärrän kuinka hyödytön vielä kaiken lisäksi olen. Hyvien päivien valonkaltaisina, rauhallisina hetkinä kaivertaa musta epäilys onnen reunaa - jotain pahaa tapahtuu, en ole ansainnut tätä. En ole ainoa joka tuntee näin. Tämä kaupunki on täynnä huolestuneita naisia, jotka kiemurtelevat kiusaantuneina huonossa omatunnossaan kuin vähän liian kireässä ja paljastavassa mekossa. Sen sijaan, että nojaisivat rennosti taakse, nostaisivat jalat pöydälle ja sanoisivat: "I-han sama."

Mikä siis eteen? Mitä tehdä tälle nakertavalle pienelle ystävällemme, jolle yhteiskunta heittää usein lihaisia makupaloja, mutta minkä elannosta pidämme uskollisesti huolta itse? Vaikka kaikki muut anteeksi antaisivat ja unohtaisivat pienet ja suuret syntimme, se on yhdentekevää, jos emme armahda itse itseämme. Se on vaikeaa - olemme paljon parempia ihmisiä ystävillemme kuin itsellemme. Mutta naisen kärsivällisyys on yhtä pitkä kuin lempeys. Joten miksi ei? Unohda, Eeva, jo se omena ja ala elämään. Se saattaa olla myös helppoa.

torstai 7. elokuuta 2008

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat