Vehtasin perjantaiaamuyönä upean mokkarokkarin kanssa.

Ei, kyseessä ei ollut maassamme liian harvoin nähty etninen rock -tähti, (kuten moni on surullisesti termin väärin ymmärtänyt ja vaivaantuneessa hiljaisuudessa minut siinä samalla) vaan klassinen sen mieslajin edustaja, joka hengasi aikoinaan vanhassa Loosessa, joka pystyy nukkumaan lusikassa ystävänsä kanssa vaarantamatta miehuuttaan ja joka verhoutuu mokkaan sekä muihin pehmeisiin materiaaleihin, joita tyttöjen on kiva hypistellä keikan jälkeen. Normaalisti olisin kiertänyt tämän lajin kaukaa, mutta en pysty vastustamaan isoja miehiä. Tällä oli ne valtavat, känsäiset (ties mistä saadut) työmiehen kädet, karhun kokoinen pää ja vahvaa samsonin tukkaa joka sormelle. Oih.

Kello seitsemältä aamulla, täristyään jokusen tunnin päättämättömyydessä, Samson puristaa ulos tukahtuneen tunnustuksen: ”Katsos, kun mä seurustelen.” Ai ihanko totta, mietin mielessäni ja maistelen lainkaan yllättymättä viimeisintä intohimoista suuteloa. ”No sepä ikävää, tai siis, kivat sulle, mutta mitäs helvettiä sä oikein täällä teet?”, kysyn ja astun salamannopeasti ulos mahdollisen rakkauden maailmasta. Samson kiereskelee jakkarallaan kuin pikkupoika kielletyn piirakan ääressä, ryypiskelee punaviiniään maanisesti ja sitten, kantaa minut makuuhuoneeseen. Hitto.

Jotta ei syntyisi väärää mielikuvaa, minä en keräile kotiini satunnaisia rakastajia (nunnanlieve laahaten raskaana edellisestä orgasmista hän toteaa...). Jokainen niistä harvoista, jotka ovat kiivenneet aamuyön portaat hissittömään neidontorniini, on erityinen, jokainen on herättänyt minussa tunteen siitä, että tämän ihmisen kanssa olisi hyvä olla. Tälläkin kertaa saatellessani Samsonia ovelle, kivistää pientä sydäntäni hänen kadotessaan portaikkoon.

Mutta – huolimatta siitä, että Samson palasi elämäänsä, en jaksa syyttää itseäni naiviudesta. Rakkaus on hiton vaikea laji. Olen kyllästynyt jo jokin aikaa sitten selittelemään itselleni, että tätähän tämä on; satunnaisia kohtaamisia himon ja toiveiden sotatantereella. Tosirakkaus on pois muodista ja jokainen on omillaan. Höpö höpö. Rakkaus on sademetsä ja joskus käteen jää kirpeä kotimainen avomaankurkku. Se ei tarkoita sitä, ettei seuraavan kulman takana odota SE OIKEA. Enkä häpeä hetkeäkään sanoa sitä ääneen. Sitä odotellessa, pidän urheasti ovea auki ja jatkan Miss Mixini lukemista...kauan eläköön usko, toivo ja Jared Leto ilman paitaa!!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat