Olen viime aikoina puhunut ahkerasti universumille.

Olen viime aikoina puhunut ahkerasti universumille. Viime viikolla esitellessäni rakkaalle ystävälle korvakorujeni voimakiveä, mustaa jadea, jossa on paljon väkevää energiaa, hän pysähtyi hetkeksi pyörittämään päätään – joskus on kuulemma hieman vaikea uskoa, että se olen tosiaan minä, joka puhun. Hippienvihaajasta on tullut maailmankaikkeuden rakastaja - mitä ihmettä?

Olen syntynyt pakanana – vanhempani ovat eronneet kirkosta ja halusivat antaa meille lapsille mahdollisuuden valita oma uskomme ja yhteisömme. Kunnioitettavaa – tosin hieman riskialtista, jos katolisten selektiivinen taivas osoittautuu todeksi. Joka tapauksessa minun maailmassani ei ollut lapsena mitään suurempaa voimaa, jota kiitettiin iltaisin tai rukoiltiin hädän hetkellä. Olinkin siis hieman yllättynyt, kun minulle ala-asteella esiteltiin isän, pojan ja pyhän hengen kompleksinen suhde. Miten niin sama mutta eri? Tarinat olivat merkillisiä ja viihdyttäviä, mutten ymmärtänyt mitä niillä oli tekemistä minun kanssani. No, kunnes sitten  - tapasin Jumalan, niin sanotusti. Se tapahtui kolmannella luokalla, eikä luokseni ajanut tulisia vaunuja, eivätkä pensaat palaneet. Yhtäkkiä, kesken uskonnontunnin, tuli hän tervehtimään, vaivattomasti kuin vanhaa ystävää. Minulle, jota ei ollut myrkytetty vihalla kirkkoon, jolle ei oltu piirretty Jumalan ääriviivoja, ymmärtäminen oli helppoa ja luonnollista, enkä löytänyt mitään syytä kyseenalaistaa sitä. Silloin tai koskaan myöhemminkään, vaan Jumala on nyt vain ollut – ja ollut.

Olen lukenut tällä viikolla Liz Gilbertin saagaa Jumalan etsimisessä Intiassa. Ensimmäinen lukukertani Balilla oli maailmaani mullistava. Liz johdatti minut hitaasti ja kiltisti meditaatioon ja selitti kärsivällisesti mitä Jumala on. Liz antoi itselleen anteeksi, niinkuin minäkin anteeksi annoin Kaikouran meren kiillottamassa kylässä. Nyt, toisella lukukerralla, huomaan jotenkin hämmästeleväni Lizin ponnistuksia yhteyteen Jumalan kanssa. Se sininen valo, jota kohti Liz ui kuin tavoittaen aukkoa aurinkoon jään alla, on ollut minussa siitä kolmannen luokan tapaamisesta lähtien. Minä voin puhua Jumalalle milloin vain, voin lähettää viestin universumiin huolettomasti kuin postikortin – olen onnekas. Vai onko näin kuitenkaan ollut aina? Enkö juuri ikuisuudelta tuntuva hetki sitten maannut eteisessäni ja tuntenut kuinka uskoni ja toivoni juoksevat suonistani eteisen matolle tahmeana, katkerana jokena?

Mitä on siis tapahtunut vuoden kahden aikana? Miten olen päätynyt tilanteeseen, missä puhun avoimista kanavista, kivien energiasta, universumin loputtomasta rakkaudesta ja mayojen uudesta ajanlaskusta vaivattomasti kuin aamupuurosta? Miksen enää suostu suremaan satunnaisten tapahtumien julmaa tulosta vaan haluan löytää juonenkäänteistä merkityksen? Miksi Jumala on muuttanut minussa muotoaan?

Puhuin keväällä selvänäkijän kanssa, kyllä, juuri sellaisen perinteisen koukkunokkaisen noita-akan! Tämä viehättävä nainen kertoi minulle, että elämä tulee kantamaan ja universumi järjestää – minun täytyy vain antaa sen tapahtua. En tarvinnut todisteita, vaikka niitä olisi toki hänen puheistaan löytynytkin, energia joka puhelimenkin kautta välittyi oli totta. Kuukausia myöhemmin löydän itseni epätoivosta – odotuksen tyhjässä tilassa en jaksa aina uskoa enää. Miksi en? Koska se on helpompaa, koska tulevaisuuden odottaminen sen perusteella mikä nyt on totta on varmempaa, vaikka nyt ei koskaan ole totta huomenna ja vaikka nyt olisi se synkin hetki. Mihinkään ei voi luottaa kuin siihen minkä voit kädellä kokea ja omin silmin nähdä. Mitään muuta ei ole kuin tämän hetken todellisuus. Surullista, mutta turvallista - kun olet jo haavoilla niin ei ainakaan voi sattua enempää.

Niin usko, kuin onnikin, vaatii kuitenkin valtavasti rohkeutta. Se, että uskaltaa katsoa seuraavan askeleen päähän, siihen mikä voisi olla, siihen mikä tulee olemaan, jos vain antaa asioiden tapahtua ja luottaa siihen miltä tuntuu – antaa ajan murentua ympärilleen turhana ja energian viedä sinua sinne mihin kuulut. 

Olen siis puhunut viime aikoina universumille – pyytänyt, keskustellut, luonut huolestuneita, mutta luottavia katseita olkapääni yli, rauhoittunut kuultuani silmänräpäyksen kestävän siipien äänen korvieni juuressa ja sitten taas seuraavana epäuskon hetkenä artikuloinut selkeästi uudelleen pyyntöni. Käytyäni keskustelua tarpeeksi kauan ymmärsin jotain saman kaltaisessa hetkessä kuin vuosikymmeniä sitten luokkahuoneessa: universumi rakastaa minua. Ja minä rakastan universumia. Ja yhtäkkiä en enää olekaan yksin. Jumala minussa ei suinkaan ole ottanut uutta muotoa – minä vain olen taas tunnistanut sen lempeän hahmon sisälläni. Ja tälläkin kertaa ymmärsin hymyillä takaisin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat