Se tuntuu siltä kuin tukahdutettaisiin märkään villaan. Ja siltä, että sydämen ja sielun välissä kiljuu jokin onnettomin ikinä lakkaamatta.

Pahinta on se kun kuulen rapsahduksen tai luulen kuulevani pienen huokauksen ja käännyn odottaen näkeväni Zinkan. Että sen pää katsoo huolestuneena sängyn reunan yli, tottuneena kurotteluun. Että raps raps kuuluu kynnet parketilla. Mutta ne ovat haamuääniä omassa päässäni ja hiljaisen huoneiston kummituksia.

Se tuntuu siltä, ettei mikään ole enää samanlaista. Että maailma on muuttanut värisävyään. Että matala, musta Zinka -koira oli niin lähtemätön osa minua, että on kuin kulkisin nyt ilman toista jalkaa,

ontuen, kumarassa.

Kun hain Zinka-koiran Tallinnasta, vietimme laivamatkaa eläinhytissä kannen alla, likaisessa kopissa, missä oli muovinen sänky maan rajassa. Kahden jäätyämme katsoimme toisiamme hetken. Minua kauhistutti hieman. Kaivoin laukusta pantterikuosisen pehmoluun, jonka olin varannut uudelle koiralle matkaleluksi. Zinka katsoi minua kuin olisin heittänyt ilmaan säälittävän huonon vitsin. "Siis mitä mun pitäis tuolla tehdä?", se ajatteli venäjäksi. Vetäydyin pedille päikkäreille ja ihmettelemään mitä tässä nyt tekisi. Zinka katsoi minua huoneen keskeltä, nousi arvokkaan hitaasti ja käveli kainalooni. Nukuimme elämämme ensimmäiset yhteiset päikkärit.

Siitä lähtien siihen asti kun vain toinen meistä nukahti ihan kokonaan,rauhallisesti, pää minun kämmenelläni, menimme aina yhdessä nukkumaan. Zinka odotti minua makuulle ja loikkasi omaan koriinsa vasta kun kömmin sänkyyn. Zeniläisesti se kesti äidin hellyydenkaipuun tuottamat rutistukset ja pyytäessään se sai aina rapsutuksen. Aamuisin minä julma herätin sen joskus nostamalla sen kainalooni, painoin kasvoni sen unenlämpimään karvaan ja toivoin, ettei tarvitsisi nousta.

Miltä se siis tuntuu? Karmealla, tuskallisella tavalla turralta. Mutta miltä tahansa se tuntuu minusta, toinen meistä voi paremmin nyt. Olen kuullut luotettavista lähteistä, että koirien taivas on hyvä paikka. Tai ehkä Zinka juuri nyt yrittää availla aivan uusia silmiään. Oli miten vain, Zinka lähti ennen kuin sairastui pahasti, reippaana, kokonaisena koirana. Se haisteli vielä syksyn viimeiset lehtipinot ja juoksi sadeviimassa kuin ei olisikaan satavuotias eestiläinen löydökki vaan pieni, urhea koira matkalla sinne minne kuono käskee. Niinkuin se olikin. Niinkuin se on.

torstai 6. marraskuuta 2008

Eestin löytökoirat - Rekku Rescue ry. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat