Onnellisesti hetken hukassa

Atitlan -järven San Marcosiin saapuu kuin synkemmänpuoleiseen Disney-elokuvaan. Satamalaituria reunustavat pienen pienet möksät, jotka huojuvat pilarien päällä rantavedessä, kaiken yllä leijuu jonkinlainen hieman suljetun yhteisön salaperäinen ilmapiiri – San Marcos ottaa sinut vastaan huolimattoman suvaitsevaisesti, kuin lehmä, joka ei välitä kärpäsen lennosta enempää kuin laiskan hännänheilautuksen verran.

Rakkauteni San Marcosiin syttyy hetkessä, mutta sammuu yhtä nopeasti pari päivää myöhemmin. Paikka on hurmaava, siitä ei voida olla eri mieltä. Viidakon kätkemien pienien kujien varrella on herkkukauppaa ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita tai terveyskahviloita. Joka kulmassa tarjotaan yhden jos toisenlaista hengenparannusta, joogaa, astroterapiaa, kivelukemista, meditaatiota – you name it, San Marcos toimittaa jokapäiväisen hippipiikkisi. Katuja koristaa värikkäisiin, perinteisiin maya-asuihin pukeutuneet pikkuriikkiset naiset, jotka myyvät sinulle niin leivoksia, upeita käsitöitä kuin myös satunnaisia space cakeja banaanikakun kyljessä. San Marcosissa kaikki hymyilevät hitaasti ja tassuttelevat ympäriinsä kuin olisivat juoneet jotain rauhoittavaa hanavedestä. Mikä ei itse asiassa liene ihan kaukaa haettu arvaus. Maailmanlopun odotus oli taatusti San Marcosin kulta-aikaa – tämä oli juuri niitä paikkoja, joihin uuden ajan odottajat kerääntyivät kiillottamaan voimakiviään ja silittelemään batiikkikaapujaan seuraavan aikakauden energioiden varalle. Pari lanttiakin varmaan vaihdettiin.

San Marcosiin on ihana kadottaa itsensä kahdeksi päiväksi. Käydä taivaallisessa hieronnassa ja rukoilla universumia aamujoogassa. Harkita mikä kivi harmonisoi parhaiten energiasi ja juoda kamboutchaa (fermentoitua teetä, jolla pitäisi olla vahvat terveysvaikutus. Vähän niinkuin simaa.) ja herkkuja sen kylkiäisenä ja tuntea sen olevan siis ihan ok. Ja käydä vihdoin saunassa, mayojen perinteisessä kivihuoneessa, jonka seiniin on usein maalattu mystisiä symboleja, mutta jonka tarkoitus nyt loppupeleissä on kuitenkin vain tarjota kunnon löylyt. Mikä autuas tunne tassutella saunanpuhtaana läpi kotihostellin puutarhaviidakon, käpertyä hurmaavan möksän ullakolla paksun peiton alle kuunnellen sateen rummutusta kattoon ja katsella lamppuun huolellisen käsin kudottuja kasveja.

Ja sitten parin päivän päästä bagelit eivät enää maistu yhtä autuailta ja alat nähdä söpöjen intiaanieukkojen hampaattoman hymyn takana sen 16-tuntisen työpäivän, jonka ainoa tarkoitus on saada meidät kokemaan olevamme aidossa ympäristössä, kaukana, kaukana kotoa – paikassa, jossa kaikilla on kivaa.

Todellisuus on hieman toisenlainen. Guatemalan ahkerasti markkinoinnissaan käyttämälle upean värikkäälle alkuperäiskansalle putoaa reppureissaajien kattamasta rahavuoresta vain kolikon varjo. Muinaisten mayojen jälkeläisten yhäkin elossa oleva kulttuuri on rikas vain hengessä ja sekin pihisee kielien kuollessa ja perinteisten käsitöiden muuttuessa turistikrääsäksi. Onneksi Atitlanilla voi aina hypätä veneeseen - seuraavalla päiväretkelläni eksyn naapurikylässä Santa Cruzissa ehkä maailman kauneimpaan hotelliin. Siitä ensi kerralla.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat