Ennen joulua keräännyttiin sankoin joukoin mm. Meksikossa rukoilemaan muinaisten mayatemppeleiden raunioille maailman viimeisen vuoden suojaksi.

Intiaanien jälkeläiset pyysivät jumaliaan säästämään ihmiskuntaa maanjäristyksiltä, tulvilta ja muilta katastrofeilta. Viimeisiä viedään, niin sanotusti. Vajaan vuoden päästä 21.12.2012 päättyy mayojen suurvuosi.

Tapahtuma, jonka toiset ovat tulkinneet aurinkoisesti maailmanlopuksi – toiset uuden ajan aluksi, on kummallisesti seurannut minua jo jonkin aikaa. Minun kokemuspiirissäni on viime kuukausien aikana keskusteltu enemmän feminiinin maailmanjärjestyksen ajanlaskun alusta kuin Euroopan talouskriisistä. Ja, ei, tämä ei johdu siitä, että vietän päiväni porkkanat korvissa meditoiden sentti maanpinnasta korjatakseni maapallon energiakenttää. Pikemminkin ilmiö johtunee siitä, että energia näyttää olevan pop, viime vuoteni on pienien jatkuvien heräämisten sävyttämä. Niin uudet ihmiset kuin vanhat tutut joita tapaan vuosien jälkeen toistavat silmät tyynen valoisina hämmästyttävän samaa mantraa: ”Kohta tapahtuu jotain suurta ja nyt täytyy tehdä vain sitä mikä tuntuu oikealta, niin itselle kuin muille.”

Viimeaikainen loputon marraskuu ei ole varsinaisesti kuitenkaan kannustanut mihinkään muuhun kuin hengen kuolemaan. Minä olen kamppaillut pimeän kanssa enemmän kuin ehkä koskaan, sen tuhruisen valon tarkoitus johon Helsinki on kääriytynyt puolen päivän aikaan, ei suinkaan ole valaista vaan paljastaa yksinäisyyden luinen koura, jotta se saisi vielä vähän tiukemman otteen. Oloni on kuin syvänmeren sukeltajalla, joka on kadottanut pinnan ja unohtanut meren värin, joka ei enää rakasta veden valoa, vaan näkee vain sen mustan ihon. Viimeinen vuosi alkaa pitkällä pimeällä.

Tapaninpäivän yönä Helsingin kattoja repii irti ennen näkemätön myrsky. Lapsuuden peikkojen tanssiessa oman kotini katolla valvon yötä, luen ja kuuntelen vuoden vaihtumista. Ja ajattelen. Mitä minä tekisin maailman viimeisenä päivänä? Se kirkas aamu 21.12.2012, joka valaisee lumen kiillottaman kaupunkini sekä lempirantani valkoisen hiekan jossain Nicaraguassa, tulee olemaan lyhyt. Mitä minä tekisin sillä arvokkaalla ajalla, kysyn itseltäni useamman kerran joulun pimeän tilkitsemässä yössä, enkä oikein osaa vastata. Rakastaisin? Rauhassa ja rauhallisesti niitä elämäni ihmisiä, jotka on minulle annettu. Uudestaan sillä hillittömällä intohimolla niitä, jotka menetin. Anteeksi antaisin ja pyytäisin – selittelemättä, luopuen vihan pidosta. Istuisin lämpimän keittiöni pöydän ääressä ja tekisin ruokaa – miettimättä huomista. Järjestäisin yhdet niistä Muumilaakson juhlista, joita valaisee puutarhavalot ja tahdittaa kaukainen tanssi. Koskettaisin sormenpäilläni hitaasti ja huolella niitä rakkaita tarinoita, joita kirjahyllyni kantaa. Istuisin alas polvi-istuntaan illan hämärtyessä, avaisin sieluni ovet ja kiittäisin universumia kaikesta mitä olen saanut. Itkisin hetken kaiken kauniin kuolemaa, enkä menisi nukkumaan vaan valvoisin loppuun asti.

Päivän lyhyys katkaisee myös ajatuksen matkan torsoksi. Halusin kirjoittaa toivosta, kauneudesta ja siitä kuinka maailman viimeinen päivä alkaa joka aamu, siitä kuinka kaikki se hauras ilo on meidän joka hetki, huolimatta pimeydestä, huolimatta pakenevista aamuista. Mutta ajatukseni jää kesken, lauseeni eivät täyty. Lainaan siis gurua Sri Lankalaisesta meditaatioretriitistä, johon olin unohtanut olevani matkalla.

Sounds are moving to the silence.

The silence is becoming a sound.

The future becomes the present and the present becomes the past.

Then the past becomes a memory.

As an in breath becomes an out breath.

Nothing is staying here with us for ever in the same form.

Mikään ei pysähdy, eikä aika lopu. Kaikki päivät ja vuodet ovat viimeisiä. Eletään, ystävät, tämä seuraava täydesti – kokonaan. Tehdään siitä hyvä. Tehdään siitä huikea.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat