Suomalaisuudesta on kovaa vauhtia muodostamassa lempiaiheeni.

Viime aikaisten tapahtumien keskellä olen myös minä kyseenalaistanut käsitykseni tästä sympaattisesta kansasta. Vaalien jälkeisen hymyni hyydyttyä herään todellisuuteen kansakuntamme Hakkaraisista ja lyhtypylvään päässä kiikkuvista kullankiimaisista insinööreistä. Hakkarainen edustaa 1/200 suomalaisista eli noin 25 000 kansalaista, leijonat taas toivat puskasuomalaisen esiin meissä kaikissa. Toiset meistä heräsivät hämmentyneeseen henkiseen krapulaan seuraavana päivänä ja riensivät tuomitsemaan humalaisen sekoilun – toiset jaksavat tällä hillolla taas seuraavat 16 vuotta.

Suhtautuminen kritiikkiin viinan käyttöä kohtaan on kummallista, sitä kun pidetään lähinnä valtiopetoksena. Omakin ensireaktioni naamakirjan pelaajien dokaamisesta tuohtuneisiin kommentteihin oli hieman närkästynyt, kunnes kuunneltuani torilla tuntikaupalla (kyllä, tulkoon nyt sitten virallisesti tunnustettua – olin siellä) erittäin keskinkertaista räppiä pillusta ja viinasta  heräsi myös minussa se mummo. Kun Loiri  vielä kruunasi säälittävän vonkumisen muistuttamalla kuinka edelliset aiheet ovat ”väliaikaisia vaan”, oli mummonmittani täysi ja puskin itseni humalaisen ihmismeren läpi mietteliäänä kotiin. Hetkinen , voisiko kuitenkin olla niin, ettei suomalainen viinapää olekaan kansallisen ylpeyden aihe?

Tämä räkäkänninen apinalauma, joka kerran neljännesvuosisadassa onnellisena ollessaan repii vaatteensa pois, kiipeää jonkun täysin perustelemattoman vaiston varassa lähimpään pylvääseen tai puuhun ja sitten ryntää suihkulähteeseen koko porukan voimin, on aina ollut minulle kaukaa kaunis – tähän pisteeseen asti, kun nyt ymmärsin, että ei, ei se lauma ole kaukainen – minä olen yksi niistä, suomalainen. Hui. Kuten olen myös osa sitä vihaa täynnä olevaa maailman parhaat koulutkin käyneinä tietämätöntä suomielukoiden laumaa, joka haluaa tyhjentää torimme neekeriukoista. Minä kun olen aina ajatellut, että Suomi on rujo mutta reilu maa ja suomalaiset ovat maailman parhaiten koulutettua, suvaitsevaista ja sivistynyttä kansaa. Just joo - kiitti letuista – lapsenunelmani on hukkunut syvälle vihaisten siniristilippujen mereen.

Suomi on pettänyt minua tänä keväänä ja meillä ei mene nyt oikein hyvin. Mutta rakkaus ei toki ole kuollut.

Se kukoistaa muun muassa Suomen Kalifornian, Taivassalon, seuraintalolla, jossa poikabändin tahratonta sähköä pursuva Kalle, Zumban kuningas,  johdattaa nelisenkymmentä ehkei niin siroa, mutta sitäkin sitkeämpää emäntää kiihkeän tanssin syleilyyn.

Ja se hengittää kiivaasti myös Viking Linen lipuvassa lähiössä, jossa istun tuntikausia ystäväni kanssa tuijottaen lumoutuneena tanssilattiaa. Se täyttyy hurmaantuneista keski-ikäisistä, jotka kilpailevat rytmitajun puutteesta sekä humalan syleilemistä, perunan näköisistä ihmisistä, jotka heittäytyivät kasarihittien virtaan kasvoillaan lapsen absoluuttinen onni.

Ei, suomalainen ei ole kaunis, mutta ainakin kiihkeässä hurmoksessaan se on rehellinen. Tässä harvinaisessa hetkessä on jotain uskomattoman liikuttavaa ja voimallista, erityistä – kuin ramman lapsen askeleessa. Kun onni ottaa vallan onnettomaksi tuomitussa, on tuo hysteerinen ilo samalla hauraan kaunis ja loputtoman surullinen. Emmehän me kuitenkaan koskaan onneen opi.

Kaiken jälkeen ja joka tapauksessa on mukavaa nähdä kansa näin yhtenäisenä. Mutta voitaisiinko kuitenkin vetää se raja johonkin? Tarkoitan vain, että ihan oikeasti – postimerkki ilmaveivistä?

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat