Kuva: MLL/nettikauppa
Kuva: MLL/nettikauppa

Jäikö sinultakin säännöt lukematta?

Katselen torstaina kun luokassa tehdään lapsia. Ysiluokkalaiset pelaavat MLL:n legendaarista Lapsentekopeliä, lautapeliä, jossa opetellaan lisääntymään. Minä seuraan kisoja outo tunne rinnassa ja tunnen olevani köyhän naisen Nostradamus. Näen nuo kikattavat kasvot tavaamassa hedelmöityspäiviä kauhun tai toivon sekainen suru silmissään kymmenen vuoden päästä. Tai kahdenkymmenen, laskemassa viimeisiä munasolujaan tai markkina-arvoaan naisten silmissä. Ilmassa on teini-ikäisten huonosti peitettyä hämmennystä ja hilpeää lapsen innostusta peliin. Hitto, tietäisittepä vain, että elämä on saksien kanssa juoksemista, huomaan ajattelevani.

Synkkyyteeni vaikuttanee juuri lukemani HS:n juttu: ”Tahdon lapsen. Mies puuttuu.” Luen alahuuli väpättäeni lauseita kuten:

 

Sitä oikeaa ei koskaan vaan tullut.”

 

"Pidentyneen nuoruuden hintana on, että lapsenteko voi jäädä kokonaan tai ainakin viime tippaan"

 

ja

 

Ulkona käydessäni olen kyllä huomannut, että miehille ei ole mitään niin vaarallista kuin yli 35-vuotias lapseton nainen."

 

Näen itseni baaritiskilla heiluttelemassa suomuista häntääni ja sihisemässä. Jos joku onneton matkaani erehtyy on selvää, että parittelen ensin ja puren peniksen irti raukalta jälkikäteen, ja pudotan sen lasipurkkiin, jossa lukee täsmällisellä vanhanpiian kaunokirjoituksella: "Kuivattuja kikkeleitä".

 

En tiennyt olevani hirviö, enkä oikeastaan sitäkään, että miehen pahin painajainen on perhe. Tai sitä että elämäni on pidennettyä nuoruutta, lähinnä ajattelin, että se oli elämää. Jos ulkona käydessä on silmiä joskus kummasti kirveltänyt, se on sitten varmaan ollut se pölly minkä sisällä miehet kulkee.

 

Nelikymppiset miehet ovat sellaisia usvien prinssejä, heillä on varaa vuosikausien haahuiluun"

 

 Joku tässä kuviossa nyt mättää. Ihan tosissaanko vain naiset kaipaavat elämänkumppania ja lasta? Onko mies vaistojensa ja pippelinsä jatke, joka vain ajautuu tilanteisiin, missä yhtäkkiä ympärille on kasvanut perhe? Otus, joka kulkee elämäänsä usvaa aivoissa ja polttoa kupeissaan. Onko olemassa yksinäisiä miehiä, jotka haluaisivat lapsen, mutta naista ei ole? Niitä, jotka eivät edes voi ”lisätä huulipunaa ja hakea siementä baarista”?

 

Jossain mieleni lämpimässä takataskussa olen vähän elätellyt sellaista ajatusta, ettei mieskään halua olla yksin vain siksi että on mies. Että myös mies haluaa turvaa ja perheen – jopa ennen kuin täyttää sata vuotta. Että joka miehen ultimaaliunelma ei sitten kuitenkaan olisi se Hugh Heffnerin kartano, missä puputytöt rapsuttelee ryppyjä. Ensimmäistä kertaa elämässäni alan ikäänkuin ymmärtämään kuinka iso ääni lähtee meistä ihanista ja vahvoista naisista. Iso ja ehkä vähän pelottava. Ja paljon alleen peittävä.

 

Herään myös ihmettelemään sitä, milloin niinkin luonnollisesta asiasta kuin perheen perustamisesta tuli mahdoton tehtävä ja lapsen saamisesta ihmisen mitta? Koska sitä se on, ei nyt valehdella itsellemme. Jokainen meistä, joka haluaa perheen, on jossain vaiheessa kysynyt itseltään: mitä minussa on vikana? Missä vaiheessa unohdettiin, että ihmiset ovat ihmisiä, niin miehet kuin naiset, eivätkä potentiaalisia rivitalon jakajia mekaanisessa perheentekokoneessa? Vai siksikö homma on niin vaikeaa, että odotamme vain aina sitä oikeaa ja täydellistä onnea, joka käy meihin kuin kultainen loksahdus. Onko rakkauden usko tuhonnut mahdollisuutemme tosionneen? Vai onko yksinäisyys purrut sielustamme irti sen palan, joka tunnistaa ihmisen ihmisesssä?

 

Tätä kirjoittaessani palauduin juuri kevään ensimmäiseltä juoksulenkiltä (painotus sanalla lenkki, ei suinkaan juoksu). Keväinen Käpylä kohenteli ujosti rinnuksiaan, Annalan puutarhapalstoja ei paina enää lumi. Palstansa värinen pariskunta istui hiljaksiin penkin reunalla katsellen talven jälkiä pienessä valtakunnassaan. Kumpikaan ei puhunut, mies poltteli verkkaista tupakkia. Eleissä oli mutkattomuutta, hellyyttä. Voisiko olla niin, etteivät asiat olisikaan niin vaikeita? Ehkä rakkaus ei kuitenkaan ole julmaa bingoa tai lapsentekopeli? Ehkä se on vain ja juuri yhteisen penkin jakamista.

 

Voi olla tietenkin, että olen auttamattoman väärässä. Kappas kun en ole koskaan oikein jaksanut lukea yksiäkään sääntöjä.

 

 

Kommentit (6)

Vierailija

Siskoni kommentoi vastikään keskustellessame ihastumisista ja suhteista: "Jos kaikki vain odottaisivat sellaista jalat alta vievää ihastumista, ennen kuin alkavat suhteeseen, sinkkuja olisi hitosti enemmän". Totta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tätä ihmiset odottavat ja vanhenevat yksin. En tarkoita, että pitäisi kenen kanssa tahansa alkaa perhettä perustaa, mutta suhde voi alkaa muutenkin kuin ilotulituksella ja vaaleanpunaisilla laseilla. On kokemusta. Enkä koe "tyytyneeni huonompaan vaihtoehtoon".

Ja kokemuksesta voin vielä sanoa, että eivät kaikki nelikymppiset miehet pelkää vahvoja naisia, jotka haluavat perheen. Tällainen keski-ikäinen härski kotkakin löysi miehen, joka haluaa (lisää!) lapsia. Tai oikeastaan se mies löysi minut.

annepa

Vierailija

Oho!

Itse en osannut lukea tuota juttua lainkaan noin negatiivisesta kulmasta, ja tietysti ymmärrän, että sinäkin joudut kärjistämään täällä herättääksesi ajatuksia - ja hyvä niin.

Eikös tästä oltu tehty ihan tutkimuksiakin että lasten tekeminen siirtyy yhä myöhempään monestakin syystä? Tähän liittyi yleinen taloudellinen epävarmuus ja toisaalta naisten kasvanut taloudellinen itsenäistyminen, ajan henkin "elää täysillä" pidempään (ihan niinkun lapset sen estäisi), ja valinnanvapaus omasta elämästä kun tietynlaiset velvoitteet ja odotukset ovat hälvenneet.

Eihän lapsen tekeminen tai rakastuminen mikään peli ole kummallekaan sukupuolelle ainakaan tietyn iän ja kypsyysasteen ohitettua. En ainakaan jaksa uskoa niin. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen. Omasta tuttavapiiristäni olen huomannut naisten olevan usein varmempia miehiä nuorempana siitä että lapsia halutaan ja niitä tehdään. Miehillä on aikaa miettiä pidempään. Usein olen törmännyt miehiin, jotka tietävät haluavansa perheen - ja nähnyt myös eroja siitä syystä että mies sitä perhettä parisuhteessa kaipaa eikä nainen. HS:n artikkelissa, johon viittaat, kerrotaan mielestäni vain yksittäistä tarinaa siitä mitä lapsien hankkiminen myöhäisemmällä iällä on ja mitä perheellistyminen koetaan.

Ehkä näiden juttujen myötä kuitenkin useampi herkeää miettimään lapsia ja lasten tekemistä toisesta näkökulmasta, eikä työnnä sitä hamaan tulevaisuuteen kuvitellen että aikaa on rajattomasti. Tai sitten tosissaan miettii kaipaako niitä lapsia vai ei.

Itse luulen, että kun palaset loksahtavat kohdilleen rakkaudessa, sitä lasten tekemistäkään ei tarvitse ylitsepääsemättömästi vatvoa. Loppujen lopuksi asiat ovat aika yksinkertaisia ja helppoja. Ja silti saa olla vielä se vahvamielipiteinen oma itsensäkin.

Rouva G

| mustikkasmoothie.blogspot.com |

Vierailija

[quote author="Vierailija" time="06.04.2014 klo 12:39"]

Siskoni kommentoi vastikään keskustellessame ihastumisista ja suhteista: "Jos kaikki vain odottaisivat sellaista jalat alta vievää ihastumista, ennen kuin alkavat suhteeseen, sinkkuja olisi hitosti enemmän". Totta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tätä ihmiset odottavat ja vanhenevat yksin. En tarkoita, että pitäisi kenen kanssa tahansa alkaa perhettä perustaa, mutta suhde voi alkaa muutenkin kuin ilotulituksella ja vaaleanpunaisilla laseilla. On kokemusta. Enkä koe "tyytyneeni huonompaan vaihtoehtoon".

Ja kokemuksesta voin vielä sanoa, että eivät kaikki nelikymppiset miehet pelkää vahvoja naisia, jotka haluavat perheen. Tällainen keski-ikäinen härski kotkakin löysi miehen, joka haluaa (lisää!) lapsia. Tai oikeastaan se mies löysi minut.

annepa

olen tästä ihan samaa mieltä annepa!  Tapasin mieheni 24-vuotiaana "vanhanapiikana", sanoneet nyt näin kun silloin niin vahvasti niin kuvittelin, takana yks onneton ensirakkaus ja seuruestellut en ollut kertaakaan. Olin kuulemma vaikeasti lähestyttävä. No, tämä mun hollantilainen työkaveri ei siitä välittänyt. Kieltäydyin ensin treffeiltä, mutta sitten aattelin, että täytyy kai tolle mahdollisuus antaa ja tässä sitä nyt ollaan, 15 onnellista vuotta takana, 3 lasta ja päivääkään en vaihtais pois:)

rjnl

Vierailija

Minä olen viime aikoina paljon miettinyt miten lapsettomiin naisiin suhtaudutaan. En käsitä tuota ajatusta, että jos naisella ei ole lapsia niin hän väistämättä haluaa vain jatkaa nuoruuttaan. Miten tuollaista voi olettaa, kun lapsettomuuden taustalla voi olla ihan mitä tahansa. Olen 31v nainen ja tiedän, että en voi saada lapsia, vaikka haluaisin. Se ei ole miehestä kiinni vaan minusta. En voi saada lapsia kenenkään miehen kanssa ja tiedän, että moni suhde minulla ei ole tästä syystä edes alkanut. Uskokaa pois, kyllä ne miehetkin haluaa perheen ja moni suhde on loppunut ennen kuin on edes alkanut, koska olen halunnut säästää itseäni siltä tuskalta, että minut jätettäisiin tämän asian takia. En todellakaan elä mitään pidennettyä nuoruutta, vaan ihan normaalia elämää, tosin aika yksinäistä sellaista parisuhdetta ja töissä käyntiä lukuunottamatta. Kun tuntuu, että tämän ikäistä naista arvioidaan sen mukaan onko lapsia ja kuinka monta ja jos ei ole niin ei tietenkään voi tietää elämästä eikä mistään yhtään mitään. En minäkään tuota hesarin juttua niin negatiivisena nähnyt, mutta se herättää keskustelua tärkeästä aiheesta. Nuorillekin pitäisi kertoa myös siitä mitä pitää tehdä, jos lasta ei ala kuulua sen sijaan, että aina vain puhutaan ehkäisystä.

Vallilan Irma
Liittynyt25.10.2012

Heippa kaikki ja kiitos kommenteista - minä täällä taas jälkijunassa hiihtelen...Musta tuntuu, että aina jää jotain sanomatta. Ihan oikeassa olette, en juuri tätä artikkelia erityisen negatiiviseksi kokenut minäkään, se vaan laukaisi lopullisesti turhautumisen. Jotenkin musta tuntuu, että tästä asiasta vain kirjoitetaan tosi usein nimenomaan naisen näkökulmasta. En usko, että olisi ollut kovin vaikeaa löytää tuohonkin juttuun miestä, joka on yksin, mutta haluaisi lapsen. Mulla on vain jotenkin sellainen ikävä aavistus, että aiheesta ollaan leipomassa pientä mediaikiliikkujaa...aihe kiinnostaa varmasti ihan tosi paljon varsinkin pääkaupunkiseudun naisia ja klikkauksia taas satelee. Tämä osui myös tähän vapaudenkaipuuden liikavarpaaseeni - ajatuskin siitä, että minutkin kategorisoidaan tosiaan sitä pedennettyä nuoruutta viettäväksi vaihtoehdottomaksi vanhemmaksi naiseksi on ihan hirveän ahdistava. Jokainen ansaitsee omat ehtonsa, niinkuin viimeinen kirjoittaja osoittaa - kiitos kovasti vielä kommentistasi!

En mä tiedä, ehkä olen vain vähän kyllästynyt koko touhuun, nettitreffeillä tehdään hurjaa bisnestä ja kaikilla on kauheat paineet, niin lapsilla kuin lapsettomilla, kun pitää olla ajassa ja suorittaa ajallaan. Tai ehkä rakkaudesta on tullut mekaanista vain mun kokemuspiirissä...tai itse asiassa omassa päässäni, hih! 

 

Kiitos ihanista tarinoista, rakkaudella ja rakkaudesta - Irma

Vierailija

Miehen näkökulma asiaan on helppo ymmärtää.

Nuorten naisten kanssa voi surutta deittailla, seurustella tai hengata panosuhteessa vaikka vuosiakin ilman, että suhteen todellista potentiaalia tarvitsee vakavasti miettiä. Kolmeviitosen naisen aikaa olisi kuitenkin törkeää tuhlata näin. Reilu mies ei lähde kolmeviitosen perheestä haaveilevan naisen kanssa mihinkään viikonloppua pitempään viritykseen, ellei ole heti alussa satavarma siitä, että suhteessa on vakavaa potentiaalia. Näinhän ei juuri koskaan ole, vaan yleensä asia kirkastuu vasta ajan kanssa. Perhettä haluavan miehen on luontevampaa ja mukavampaa ottaa pari pykälää nuorempi daami, jonka kanssa ei ole heti hätä laittaa pullaa uuniin, vaan voi ensin rauhassa nauttia parisuhteesta muutaman vuoden ajan.

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat