Se oli sitten siinä.

Istun Managuan pikkuisella lentokentällä, katselen turistirihkamaa ja itkettää. Kävelin viime yönä pehmeän kaupungin läpi kotisnägärille, kun en osannut nukkua. Aikaiset lähdöt saavat minut hermostumaan – tarkistamaan lähtöpäivää kerta toisensa jälkeen ja hermoilemaan kyydeistä. Rapsuttelen ranejani ja heitän joka toisen tutulle koiralle matkan varrella, lahjoen sen pitämään seuraa kotiovelle asti. Jakaminen on puoli iloa. San Juan on hiljaa, lukuunottamatta paria keskiviikon eksynyttä hulttiota. Olen matkalla Suomeen ja ymmärsin sen vasta parisen tuntia sitten.

Helsingin kaipuu on nakertanut jo tovin, mutten oikein ole tajunnut mitä lähtö tarkoittaa. Siis käytännössä sitä, etten ole enää San Juanissa. Etten puhu pehmeää Nicaraguan espanjaa pulperiassa, lähikaupassa, enkä istu ystävieni kanssa kiikkusessa heidän terassillaan ja katsele laiskanpulleasti ohi tepastelevia naapureita. Enkä kipua Oliverin taivaankannelle katsomaan auringonlaskua ja aaltoja tai rapsuta surffijumalan parransänkeä aamutervehdykseksi. Tai nojaa parvekkeeltani siihen kehräävään pimeään, joka painaa San Juanin hellästi yöhön, katsele katulamppujen puolikuita.

Että olen lähdössä täältä toiselta puolelta maailmaa, maasta, jonka lämmin, hyväntahtoinen hitaus saa rytmini rauhoittumaan ja levottomuuteni seisahtumaan melkein kiusalliseksi, mutta sitäkin herkullisemmaksi laiskuudeksi. Ja jota rakastan, yksinkertaisesti ja selittelemättä. Jossa on yksi koti, muttei se kaikkein tärkein.

Lähteminen on erityisen vaikeaa silloin kun tietää ettei palaa. Tänään sydäntä puristaa vain vähän. Nicaraguassa on aina paikka minulle ja kodista kotiin on hyvä tulla. Ja kun aika on tullut, on myös hyvä lähteä.

Kommentit (4)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013

Kategoriat